Haastattelujen kuvalliset viestit

Haastattelujen yhteydessä artisteja ja bändeja pyydetään joskus myös tervehtimään fanejansa piirtämällä tai kirjoittamalla jotain paperille. Muistin virkistykseksi esittelemme kaikista saamistamme piirroksista kaikkein mielenkiintoisemmat.

An Cafe - J-SHOCK (Saksa) 23.6.2007
Aural Vampire - Tokyo Dance Night (Suomi) 23.9.2007
ayabie - (Suomi) 28.5.2007 :


Charlotte - (Brasilia) 12.11.2007
Kana - (Suomi) 1.3.2007
Merry - (Saksa) (talvi 06):


Plastic Tree - (Saksa & Suomi) 7. & 11.7.2006
SiSeN - Tokyo Dance Night (Suomi) 23.9.2007:


HAKUEI - Japan Expo (Ranska) 7.7.2007


KOKIA - (Ranska) tammikuu 2007


MUCC - (Ranska) 2006


Tokyo Decadance - (Ranska ) 4.2.2007


SuG - J-ROCK INVASION (Saksa) 29.12.2007

J-rokkarin unelmointia, nro. III: Massatuotannon lait

Aikaisempia liirumlaarumeitani lukeneet ovat saattaneet huomata että hurahdin japanilaisen musiikin maailmaan nelisen vuotta sitten. Silloin ei Anttilassa notkunut Dir en greyn tai MUCCun levyjä eikä Miyavi huudattanut ihmisiä Tavastialla. Edes The Candy Spooky Theaterin banaaninkuoret eivät olleet tunnettuja. 2000-luvun puoliväliä aikaisemmin J-fanituksen aloittaneet ihmiset kertovat vielä tyhjemmistä ajoista. Voin vain kiittää onneani, etten aina ymmärrä heti hyvän päälle.

Juuri vuonna 2004, kun allekirjoittaneen fanitus alkoi, ei ollut monella tietoa esimerkiksi Yesasian tai CDJapanin tapaisista nettistoreista eikä Suomesta saanut mistään kaupasta japanilaisia levyjä. Villit huhut kiersivät joistakin levykaupoista, jotka suostuivat tilaamaan itselleen Japanista plattoja, mutta hinnat tuntuivat olevan pilvissä. Periaatteessa ainoita tapoja miten musiikkia pystyi kuuntelemaan oli Internet, vaikka välillä omatuntoa kolkuttikin.
Hyvin harvinaista oli myös tuntea muita J-rockiin ihastuneita. Samassa koulussa oli kanssani kaksi muuta ihmistä ja lähikaupungista, Tampereelta löytyi kaksi lisää. Enemmänhän ihmisiä toki oli, mutta vaikka Irc-Gallerian tapaiset sivut olivat jo olemassa, ihmiset eivät niinkään pyrkineet tapaamaan toisiaan sellaisella intensiviteetillä kuin seuraavina vuosina, jolloin alkoi myös hyvin aktiivinen miittailu. Koko J-scene tuntuikin olevan kunnon undergroundia, josta massoilla ei ollut mitään käsitystä eikä tietoa. Puberteetin painaessa takaraivoon ja karvojen kasvaessa nenän alle tämä oli kohdallaan, halusihan sitä jokainen olla erityinen jollakin tapaa.

Miittailun kultavuodet koittivat itselleni 2005-2006 -vuosina, jolloin ne olivat jotakin uutta ja upeaa. Eri puolilla Suomea ihmiset kokoontuivat puistoihin ja kahviloihin puhumaan potaskaa lempiartisteistaan ja tapaamaan uusia ystäviä. Joskus vuonna 2006 miittailussa tarjonta ylitti kysynnän lain ja homma tuntui kuivuvan hetkeksi kasaan. Ilmeisesti tänä päivänä erityisesti tapahtumien kylkeen järjestetään kaikenlaisia miittejä, mutta koko vuoden läpi tapahtuvien pikkumiittien määrä on ymmärtääkseni pieni. Tähän vaikuttaa varmasti osaltaan se, ettei miittailulla ole sellaista tarvetta kuin ennen. Muita faneja löytää lähempää kuin 200 kilometrin päästä eikä muita jiiruja pidetä enää alieneina. Lisäksi keikkoja ja muita tapahtumia tuntuu olevan kokoajan jossakin, jolloin erikseen määrättyyn tapaamiseen ei välttämättä riitä raha, aika eikä kiinnostus.

Jos muistiani tarpeeksi virkistän niin uskaltaisin väittää että vuoden 2005 maaliskuussa Tampereelle ilmestyi erääseen levykauppaan hyvin pieni erä Dir en greyn pahvikantisia Withering to death.:eja, joita minä muutaman ystävän kanssa kävimme kyselemässä päivittäin. Siitä oikeastaan alkoikin suurempi suosio - levyt menivät hetkessä kaupaksi ja levykauppa tilasi lisää myytävää eri artisteilta.
Kyseinen levykauppa teki sinällään fiksusti ajoituksensa kanssa, koska voisi sanoa että vuodet 2005-2006 olivat kenties suurimmat nousukaudet fanituksessa. Vaikka J-rokkareiden määrä on yhä kasvussa, tuolloin tunsi varsinaisen pyrähdyksen kun jokapaikasta alkoi sikistä uusia ihmisiä. Kyseessä on siis samainen hetki kun monella lopahti miittailuinto. Artisteja tällöin ei juurikaan tavattu - hatarat muistikuvat ehdottavat ainakin BLOODin, Ayabien ja Plastic Treen nimeämistä 2006 kohdalle. Näille keikoille mentiin, vaikkei musiikista olisi ennen kuultukaan ja jo tällöin oikeat fanit närkästyivät ajoittain tällaisesta käytöksestä. Pääasia tuntui olevan muiden fanien tapaamisessa sekä mihin tahansa bändiin tutustumisessa joka jaksoi tulla Suomen kaltaiseen peräkylään asti. Elitismiä oli jo rutkasti ennen näitäkin aikoja, mutta itse koin kyseistä ismiä ensimmäistä kertaa näihin aikoihin, syystä tai toisesta.

Nykyään ovat asiat varsin mallillaan. Monet omaavat tarvittavan muoviläpyskän tavaroiden tilaamiseen ympäri maapalloa tai voivat ostaa niitä vaihtoehtoisesti lähimarketista. Tavastia ja muut keikkapaikat täyttyvät vähän väliä kovimman luokan artisteista eivätkä festaritkaan ole jääneet ilman japanilaisia kohokohtiaan. Lolita-mekkoja näkyy useammin kuin kerran vuodessa eivätkä raitasukkakauppiaat tule pelkäämään konkurssia lähiaikoina.

Vaikea sanoa, mikä sai J-buumin leviämisen aikaan, luultavasti kulttuurierojen kiinnostavuus ja Internetin valtakausi yhdistettynä ihmisten kyllästymiseen "samaa vanhaa" kohtaan. Muutokset ovat hyvin nähtävissä, mutta ovatko ne olleet huonompaan vai parempaan? Vastaus ei ole kovinkaan vaikea, vaikka huonompiakin puolia asiassa saattaa nähdä. Eräänlainen maaginen erilaisuus on asiasta täysin kadonnut, mikä saattoi monia - itseni mukaanluettuna - aikoinaan kiinnostaa.
Japanilainen, täysin eroava kulttuuri, kieli ja massamedian tuhoamaton työmaa vain odotti tutkijoitaan. Tätä nykyä S-Marketissa lepäävät Naruto-mangat ja Anttilan An Cafet eivät saa aikaan sitä samanlaista kaukaista haavekuvaa, joka aikaisemmin sielun sopukoissa lepäsi. Haavekuvien katoamisen lisäksi massojen fanituksessa on aina negatiivisia asioita, päällimmäisenä kuukaudessa kiinnostuksensa menettävät "fanit" sekä erikoiset rahastustuotteet (mm. jotkin "näin piirrät mangaa"-oppaat) sekä faktoiltaan epäkorrektit että sekavat lehtiartikkelit, joiden kirjoittajista näkee selvästi tietämättömyyden koko sceneä kohtaan. Huonot asiat voi kuitata kaikenkattavasti yhdellä sanalla, "feikki." Myös monen suosima "wanna-be" käy oikein hyvin. Tämä on kuitenkin välttämätön paha missä tahansa asiassa mihin vahva kulutusmarkkinointi kohdistuu, eikä siitä voi erityisen suuresti J-maailmaa syyttää. Sen ilmestyminen kuvioihin kuitenkin osaa sapettaa, koska joskus asiat olivat toisin.

Negatiiviset seikat eivät kuitenkaan ole niin suuret, että paluu entiseen innostaisi. Hetkelliset fanit katoavat ajan mittaan kun markkinat löytävät uuden rahasammon, erikoisesti tällääntynyt nuori ei enää joudu pelkäämään keskiyön snagarijonossa sen enempää kuin muutkaan eikä keikoista ole enää suurta pulaa. Yksi mätä omena ei ole siis todellakaan pilannut koko puuta.
Henkilökohtaisesti olen myös iloinen ihmisten ainakin osittaisesti vuosien mittaan kasvaneesta kritisismistä. Jokaiselle keikalle ei juosta vain yhtyeen kansallisuuden vuoksi eikä mitä tahansa levyjä enää ostella vain kannessa lepäävien kanjien vuoksi.

Mihin J-maailma sitten siirtyy tästä? Päiväni meediona ovat ohitse, jolloin ilmaan voi vain heittää arvauksia tulevasta. Uskaltaisin ainakin väittää, että fanikunta pienenee pikkuhiljaa seuraavien vuosien aikana ja visual kein sekä muiden alalajikkeiden mukainen pukeutuminen ja eristäytyminen vähentyy ja sekoittuu länsimaiseen rock-kulttuuriin kuten nytkin on nähtävissä. Niin kauan kuin keikoille on maksavaa väkeä, niiden määrä tuskin vähenee, mutta Anttilat ja muut kaupat tuskin ainakaan suuresti lisäävät hyllytilaa japanilaisille julkaisuille.
Nyt kuitenkin elämme kuplan puhkeamisen hetkiä, jolloin tietyllä tavalla on jännittävääkin seurata mihin suuntaan Suomen fanikunta seuraavaksi liikehtii. Jos olisin rohkea, voisin veikata An Cafe- ja D'espairsRay-fanikuntien väkivaltaista jengisotaa Helsingin yössä, josta uutisoitaisiin Iltalehden otsikoissa kovia skuuppeja.

Make love - Not war.


Matias "Wainamoinen" Puro

Kaiku, nuoli ja ketju

Helsingin Kaupunginteatteri, Kaiku, nuoli ja ketju / kuvaaja Tuire Ruokosuo, muokkaus JaME

Helsingin Kaupunginteatterissa pyörii parhaillaan koreografi Ikuyo Kurodan tanssiteos Kaiku, nuoli ja ketju, johon liittyvän musiikin on säveltänyt niin ikään japanilainen Jiro Matsumoto. Teos yhdistelee japanilaista buto-nykytanssia perinteisiin elementteihin ja jopa kauhuelokuvien ahdistavaan sielunelämään.

Helsingin Kaupunginteatteri, Kaiku, nuoli ja ketju / kuvaaja Tuire Ruokosuo

Kansainvälisesti menestynyt ja useita palkintoja saanut koreografi Ikuyo Kuroda aloitti uransa baletin maailmassa, päätyen sittemmin nykytanssin pariin. Vuonna 2002 hän perusti tanssiryhmän nimeltä Batik, joka on kiertänyt maailmaa esittäen mielikuvituksellisesti koreografioituja teoksia. Pianon- ja kitaransoiton hallitseva Jiro Matsumoto puolestaan toimii erinäisten teatteriesitysten lisäksi myös omien yhtyeidensä parissa, esittäen säveltämäänsä musiikkia niin Japanissa kuin maailmallakin.

Helsingin Kaupunginteatteri, Kaiku, nuoli ja ketju
/ kuvaaja Tuire Ruokosuo

Kaiku, nuoli ja ketju esitetään suurimmaksi osaksi englanniksi, joskin mukaan mahtui muutama suomenkielinenkin repliikki. Hieman yli tunnin kestävä teos pääsee nopeasti vauhtiin ja japanilaisen kauhuelokuvan vaikutteet tulevat vahvasti esiin kaaoksen, hulluuden ja ahdistavuuden muodossa. Mukana on muutamia kauniin herkkiä kohtauksia sekä leppoisia hetkiä, jotka saivat yleisön naurahtamaan ääneen, mutta jokainen näistä osuuksista oli aina esityksen loppupuolille saakka rikottu negatiivisilla tunteilla. Kaaosta tai hätää seurasi joko heti onnellisten hetkien perään tai joissakin tapauksissa jopa samanaikaisesti lavan toiselle reunalle sijoitettuna.

Suuri osa näyttämöllä nähdystä jättää reilusti varaa omille ajatuksille ja tulkinnoille, mutta punaisena juonena teoksessa etenee tarina herkästä, Sofia Hillin roolittamasta tytöstä, joka lohduttaa itseään balettiaskelin. Mukana on toinenkin erityisen sympaattinen hahmo, vahvasti tärisevä Elina, joka tuntui Jenni-Elina Lehdon eläytymisen ansiosta nostattavan yleisössä sekalaisia tunteita. Kai Lähdesmäki suoriutui hänkin varsin vakuuttavasti tummiin pukeutuneen hahmon erityisestä roolistaan, saaden osakseen haastavia soolokohtauksia. Loppuun säästelty hilpeä kukkaosuus sen sijaan kirjaimellisesti riisuu näyttelijät kohtalokkaista vaatteistaan, sinetöiden teoksen ja jättäen kärsimyksen unholaan hieman pidemmäksi toviksi - yleisön ei siis tarvitse lähteä kotiin aivan kaoottisimpien tunteiden valtaamana.

Helsingin Kaupunginteatteri, Kaiku, nuoli ja ketju / kuvaaja Tuire Ruokosuo

Kaiku, nuoli ja ketju on luotu Helsinki Dance Companylle ja tanssijakaartiin kuuluu Sofia Hilli, Mikko Lampinen, Jenni-Elina Lehto, Kai Lähdesmäki, Valtteri Raekallio ja Inka Tiitinen. Esitysaikataulu ja muut lisätiedot löytyvät Helsingin Kaupunginteatterin sivustolta.

- Anu Sahlman

J-rokkarin unelmointia, nro. II: Keikalle!

Silmäsi katsovat lasittuneena ja selkäpiitäsi pitkin kulkee kylmiä väreitä. Erilaiset tunteet kulkevat läpi ajatuksiesi ja aivosi endorfiinipesäkkeet alkavat olemaan pikkuhiljaa tyhjät. Kyllä, se on totta. Lempiartistisi saapuu keikalle Suomeen.

Seuraavaksi tulevatkin jo tärinät kun keikkalippujen myynti alkaa puolen tunnin kuluttua eikä Internet tunnu taaskaan toimivan kunnolla vaan jää jumiin kokoajan. Lisäksi jostakin kumman syystä Tiketti tuntuu heittävän sinut jonon hännille. Taisteltuasi kuin kunnon spartalainen paperinpalasi edestä, alkaa taas uusi hurmiollinen hetki kun olet varma että sinä todellakin pääset paikan päälle. Siihen on tosin vielä aikaa ja millä aikaa paremmin kuluttaisikaan kuin kuuntelemalla kyseisen artistin levyjä läpi sadatta kertaa, samalla kokeillen kymmenettä vaatepartta jos se täydellinen keikka-asuste vihdoin ja viimein löytyisi. Look good - feel good. Mukavuus ja käytännöllisyys on toissijaista.

Keikkapäivä kajahtaa kukon kiekauksesta käyntiin. Blippo-Tokyokan-Tavastia -akselille linnoittautunut ryhmittymä liikkuu kohteesta A kohteeseen B rivakasti ja hölpöttäen niitä näitä niistä ja näistä, suurimmilta osin laulajan haarojen täytteestä. (Huom! Tämä perustuu kokemukseen) Jonotusnumero on taas niin hanurista että on pakko kiilata parisenkymmentä paikkaa eteenpäin ja toivoa ettei kukaan huomaa mitään. Kolme tuntia hektistä jonotusta edessä, josta noin kaksi tuntia kuluu "vessassa", eli juuri aikaisemmin mainitulla kolmioakselilla tai eri kohdassa jonoa, missä voi jutella rauhassa kaverille.

Vihdoin sisällä! Urpon turvamiehen turhat jaarittelut voi jättää väliin - nyt ollaan perkele sotatantereella eikä missään teekutsuilla! Kamat nopeasti narikkaan ja sitten tönimään muita ihmisiä, pitäähän sitä tuliaisia saada. Tästä kuitenkin alkaa vasta kunnon taistelu, reilu tunti keikan alkamiseen eikä vielä olla kuin viidennessä rivissä. Eihän itsensä vakavasti ottava fani voi tyytyä vähempään kuin kahteen ensimmäiseen riviin, eihän? Erinäiset "hurraa!" ja "pane mua!"-huudot kuuluvat ilmassa kun roudari kantaa vahvistinta lavalle. Tukahduttavan kuuma, mutta nyt erotetaan jyvät akanoista: J-rock -keikat ovat kestävyyslaji. Artisti hyppää vihdoin lavalle, joten nyt voi ihan luvalla rynniä eteenpäin ainakin muutaman rivin verran. Mitäs menivät eturiviin, jos eivät kestä painetta! Mutta kun ei niin ei. Taas jokin urpo on edessä, ja kaiken lisäksi hän taitaa olla joku semmoinen "feikki" kun ei kerran mukana hypikään vaan katselee keikkaa paikoiltaan. Tuollaisille tyhjäntoimittajille ei tarvitse hyvää paikkaa säästää, eli pientä tönimistä kyynerpäällä ja johan ollaan metrin lähempänä idolia. Seuraava urpo saa tuomionsa liiasta pituudestaan - kyllä ne pitkät saavat mennä taakse kun kerran ovat... pitkiä. Pieni tönäisy oikealla hetkellä ja johan pääsee luikahtamaan väliin. Tuttua toimintaa sinulle? Toivottavasti ei.

Ihmeellisen usein keikoilla muilla ihmisillä ei ole väliä sille bilettävälle jiiruhuurulle. Ennenkuin vieressä oleva ihminen pyörtyy paikoilleen, kaikki muu ympärillä tapahtuva unohdetaan. Ymmärrettävää on, ettei sen lempiyhtyeen soittaessa hirveästi riitä mielenkiinto tsekkailemaan jokaista ympäröivää ihmistä, mutta se olisi hyvin suositeltavaa edes välillä. Moshatessa hiukset lentävät toisen suuhun, hyppiessä tönii jotakuta selkään, pirunsarvien heiluessa joku saa käsivarresta takaraivoonsa. Nämä ovat "pakollisia" huonoja asioita länsimaalaisessa keikkakulttuurissa eikä niitä voi millään saada pois tästä scenestä, mutta niitä voi rajoittaa ja yrittää hallita edes hieman omalta osaltaan.

Olen todistanut myös päinvastaista, erittäin lämpimää käytöstä keikoilla. Muun muassa viimeksi käydessäni Tavastian riennoissa eräs tyttö katsoi minua huolestuneena ja kysyi vointiani, vaikka itsestäni tuntuikin aivan hyvältä. Viittä minuuttia myöhemmin lähdin huonovointisena pois ihmismassasta rauhoittumaan, sillä nestevajaus ja kuumuus ottivat voimille. Samalla keikalla eräs toinenkin oli katsomassa tuttavani perään, kun hän alkoi huonovointiseksi.

Tälläistä toimintaa kuitenkin tapahtuu harmillisen harvoin vaikka se on hyvin tervetullutta, useammin saa lukea murtuneista kylkiluista, mustelmista sekä pyörtymisistä. Jokaisen maan keikkakulttuuri on jollakin tapaa erilainen, mutta jollakin tapaa huolestun, kun luen Arthur C. Clarken 2001 - Avaruusseikkailu -kirjaa, ja epilogin apinaihmisten käyttäytyminen tuo mieleen erehdyttävästi keikkakulttuurin. Se ei ole kovinkaan hyvä asia.

Nyt yhtye on kuitenkin lähtenyt lavalta ja kotimatka alkaa, jolloin syntyy keskustelu keikasta. Harmillisen usein homma menee toiseen kahdesta vaihtoehdosta, joista kumpikaan ei ole välttämättä se paras sekä rehellisen kriittinen vaihtoehto.

Suomessa on tunnetusti kaikki keikka-asiat menneet päin peräaukkoa. Joko ne ilkeät järjestäjät eivät ole olleet vääryyksien aikaan paikalla tuomitsemassa tai ne pirulaiset ovat antaneet huonon jonotusnumeron. Keikkailijat ovat käyttäytyneet huonosti, sää on ollut kauhea tai itse keikalla kaikki on mennyt pieleen artistista ilmankiertoon. Suomalainen perussynkkyys iskee aina kun löytää jotakin valitettavaa, on kyseessä sitten keikan alkaminen tunnin myöhässä tai se, että aamulla tuli otettua väärät sukat jalkaan.

Valittajille yleensä riittääkin mikä tahansa asia kunnon nipotukseen ja koko musiikkimaailman haukkumiseen sekä pahimmassa tapauksessa boikotoimiseen. On kerran tullut sellainenkin tapaus nähtyä missä eräs henkilö lopetti koko yhtyeen kuuntelemisen koska keikka oli järjestetty huonosti. Valittajat ovat yleensäkin varsin pieni joukkio, mutta sitäkin äänekkäämpi ja he pitävät huolen että heidän asiansa kuullaan ja vääryytensä tulevaisuudessa korjataan. Itsekin kuulun osittain tähän ryhmittymään, tosin pyrin siihen vain jos keikassa on jotakin oikeasti kritisoitavaa.

Koska valittajat eivät loppujen lopuksi täytä suurta osaa keikkaväestä, niin ketkä siellä keikalla sitten muuten oleskelevat? Normaalit fanit, jotka tykkäävät musiikista ja haluavat pitää hauskaa. Ikävä kyllä, joillekin faneille tuntuu kelpaavan mikä tahansa. Olen muutamiakin kertoja miettinyt, kuinka monelle ihmiselle tuntuu riittävän että vajaan 40€ paperilapun vastineeksi edes näkee artistin, unohtaen kaiken mahdollisen kritisismin yhtyeestä sinä iltana. En ole elämäni aikana ollut kovinkaan aktiivinen keikkailija, mutta olen käynyt yhdessä jos kahdessakin bändi-illassa, joissa äänentoisto tai muusikoiden taso on ollut niin alhainen että lippurahojen takaisinpyyntö on käynyt mielessä. Silti näilläkin keikoilla oli omat faniryhmittymänsä, jotka siirtävät kaiken kritiikin keikan järjestäjille tai paikan henkilökunnalle. Jos joku sattuu miettimään, niin nämä eivät ole olleet japanilaisten artistien keikkoja. Kuitenkin tälläinen "ei nyt valiteta kun kerran ollaan saatu ne tulemaan Suomeen"-fiilis on omituisen yleinen. Jos valitettavaa on, se pitäisi saada sanoa ilman että joutuu selittämään kymmenelle muulle fanille miksi puhuu negatiivisesti keikasta.

Kritisoidessani erästäkin keikkaa ensimmäiset vastaukset olivat tasoa "Etkö jaksa muuta kuin valittaa?" sekä "Jos ei tykkää ei tarvitse kuunnella". Myöhemmin tuli sitten järkevämpääkin keskustelua aiheesta, mutta se ei muuta tosiasiaa että joidenkin ihmisten seurassa sitä jumalallisen sixpackin omaavaa muusikkoa ei saa millään lailla kritisoida ilman että pelkää joutuvansa seuraavan drive by -ammunnan kohteeksi. Puhtaan, rehellisen kritiikin pitäisi aina olla tervetullutta eikä hyvä fani ole naiivin hyväksyvä kaikelle mitä tarjotaan, vaan osaa muodostaa negatiivisenkin mielipiteen jos jokin asia ei oikeasti miellytä.

Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, keikkaa seuraa uusi ja virheet uusitaan ikävän usein. Kolumni lähenee päätöstään, joten voisi sitä kai ihmisten rauhoittamiseksi sanoa, etteivät (taaskaan) kaikki näin toimi, mutta hyvin ja iloisesti toimivista keikkailijoista on paha kirjoittaa mitään järkevää tai sellaista, josta joku voisi kenties ottaa opiksikin kun sen seuraavan yhtyeen ilta lähenee. Kaikille olisi kuitenkin parempi, jos ihmiset oppisivat käyttäytymään rennommin ja - sen yhden ristiinnaulitun hemmon sanoin - ajattelemaan muita.

Lopuksi voisi vaikkapa listata "parhaita" asioita keikkakulttuurissamme:

1. Jonotus. Kolme tuntia on liian vähän ja kolme tuntia on liikaa. Lisäksi jonottajista osa ei edes oikeasti halua jonottaa, vaan haluavat pitää paikan jonossa ja kadota jonnekin teille tuntemattomile.

2. Fanitytöt. Roudarille kiljujat, eturivistä verisesti taistelevat, etuilevat ja ylimieliset pikkunaiset (Ja kyllä, olen äärimmäisen seksistinen tässä tapauksessa. Cry mich eine river, truth is the truth.)

3. RYYNTÄYYYYS! Jos sodat käytäisiin vielä miekoin ja kilvin, J-faneista saisi kenties koko armeijan parhaan rykmentin.

4. Egoismi. Allekirjoittanut mukaanlukien nykynuoriso tuntuu kuuluvan "kaikki mulle heti nyt"-sukupolveen, jossa ainoastaan omalla itsellään on väliä.

5. Puhdas järki. Monet jäävät sinne puristuksiin miltei pyörtymiseen asti, pukeutuvat järjettömästi keikkaa ajatellen, eivät tunne omia rajojaan ja näin edelleen. Puhtaalla maalaisjärjellä säästyttäisiin monilta haavereilta keikoilla.

Matias "Wainamoinen" Puro

J-rokkarin unelmointia, nro. I: Elitistiernut ja raitasukkatörpöt

Seuraava blogimerkintä on hieman tavallisista eroava, ja siihen olisi hyvä asennoitua sellaisena. Kyseessä on kirjoittajan henkilökohtainen, kolumnin tyylinen teksti, joka EI kuvasta JaME:n normaalia, objektiivista asennoitumista. Teksti on tehty pilke silmäkulmassa ja sen tarkoitus onkin herättää keskustelua sekä hymyä naamaan, eikä sitä tule ottaa liian tosissaan. Toistettakoon vielä kerran: Seuraavan tekstin tarkoituksena ei ole pilkata tai haukkua ketään/mitään, eikä se vastaa JaME:n objektiivisia näkemyksiä.

Tietokoneen formatointi (tietokonebarbapapoille: Kyseessä kovalevyn tyhjennys) on sitten kivaa. Vuosien saatossa kerääntyneet tekstit, tekijänoikeuslakia rikkovat fotograaffit ja Lex Karpelaa kohtaan piruuttaan tehdyt CD-rippaukset katoavat kuin suolistokaasu Saharaan ja sitten itkettää. Kuitenkin kun tälläinen ylenmääräinen kuona ihmisen uudesta parhaasta ystävästä lähtee pois, siinä alkaa kysyä yhtä vähän pohdiskeluakin kaipaavaa kysymystä: Minkä julmetun takia minulla on kovalevy täynnä kuvia Kyosta?

Suunnilleen jokainen nuori on käynyt elämässään fanaattisen fanituksen ensivaiheet, joihin kuuluvat muun muassa asialle täydellinen omistautuminen, lapsenomainen naivismi sekä yleinen hullaantuneisuus jokaisesta pienestä seikasta, joka fanituksen alaan kuuluu. On kyseessä ollut sitten Backstreet Boys tai An Cafe, jokainen on luultavasti käynyt tämän vaiheen läpi. Allekirjoittaneelle tämä kyseinen hullaantuneisuuden multihuipentuma sattui uuden vuosituhannen neljännen vuoden kesänä, jolloin kajareista alkoi soida Dir en greytä.
"Hui olkoon, mikä tämän jumalallisen kitarariffin saa aikaiseksi?" kysyin itseltäni kummaksuen katsellessani yhtyeen nimeä ja siitä eteenpäin tulin kuunnelleksi enemmänkin näitä jumalallisia kitarariffejä.

Piste, johon yritän epätoivoisesti suppealla omaelämäkerrallani hiljakseen päästä on se, miten J-rockin kuuntelijat itse asennoituvat tähän nimenomaiseen populäärikulttuurin alalajikkeeseen johon itse kuuluvat. Tällä hetkellä on periaatteessa olemassa kaksi hyvin selvää vastakohtaa, jotka yleistäen ovat nämä: aikaisemmin kuvaillut, naiivit hyperventiloijaernut sekä uppiniskaiset että yhtyeen nimen väärinkirjoittamisesta raivotautisiksi muuttuvat elitistit. Varmistaakseni etteivät hernepussit lopu kaupoista kesken kaiken voinen huomauttaa etteivät kaikki kuuntelijat näihin kahteen lokeroon mukaudu, ja että jos se sekavihannespussi löytyy jo nyt nenäontelosta, lukeminen kannattaa lopettaa. Huumori on vaikea laji ja sen ymmärtäminen vielä vaikeampi.

Moni elitisti on myös itse käynyt läpi "ernu"-vaiheen, jonka jälkeen on tietyllä tavoin valaistunut ja alkanut mahdollisesti verbaalisesti nöyryyttämään vielä niitä joille kaikki on uutta, innostavaa, kiinnostavaa ja kiihottavaa. Allekirjoittanut ei ole erikoistapaus; vuonna 2004 alkanut innostus muuttui pari vuotta myöhemmin äärimmäiseksi elitismiksi (josta minulla on yhä jonkinasteinen maine tietyissä piireissä) jota olen tosin pyrkinyt pyyhkimään pois reilun vuoden ajan. Jälki piireissä kuitenkin pysyy kuin stigma eikä sitä poisteta, samasta syystä moni tunnettu ernu pysyy ernuna vaikka olisi lakannut täysin koko japanilaisen musiikin kuuntelunkin.

Japanilaisen musiikkimaailman fanikunta ei tietenkään ole ainoa jossa tälläinen varsin vahva jaoittelu on voimassa, esimerkiksi hiphopin kuuntelijoiden joukkiossa on hyvin samanlaista meininkiä. Kuitenkin J-rockissa nämä ääripäät tuntuvat kärjistyvän ja vahvistuvan enemmän kuin missään muussa populaarikulttuurin alalajissa. Yksi syy tähän on kenties se, että piirit ovat kaikesta huolimatta hyvin pienet. Kun samaan tilaan laittaa viikko sitten musiikkiin tutustuneen aloittelijan joka kiljuu roudarin saapuessa lavalle ja vuosien hardcore-kuuntelijan joka keikan aikana ainoastaan nyökkää hyväksyvästi bändille, soppa on valmis syntymään. Muissa musiikin aloissa ryhmittymät tuntuvat vaihtuvan hyvin suuresti jo bändienkin kesken; moni vanha hoppari ei kuuntele 50 centiä eikä moni uusi ole kuullutkaan Jurassic 5:sta. J-rockissa juuri pienimuotoisuuden vuoksi jokainen on luultavasti kuullut sellaiset tuntemattomuudet kuin Dir en grey, MUCC, the GazettE, X Japan, An Cafe sekä Malice Mizer.

On vaikea vieläpä sanoa kumpi osapuoli olisi enemmän oikeassa. Henkilökohtaisesti arvostan enemmän "nyökyttelijöitä" kuin tärykalvoni lukkoon kirkujoita, mutta kyseessä on jälleen kerran mielipideseikka. Harmillista kyllä kaikenhyväksyvään ilmapiiriin harva pystyy kulkemaan menemällä suoraan harmoniaan kulkematta elitistiruudun kautta.

Miten sitten yleisesti voisi parantaa kahden ryhmittymän myrkyttämää ilmapiiriä? IRC-Gallerian yhteisöistä tai erilaisista foorumeista sanaharkkoja tuskin voi mitenkään saada pois, eikä välttämättä pitäisikään saada, mutta kenties bändien keikoille voisi laittaa keskelle pienen verkkoaidan jonka toiselle puolelle astuisi old school -posse ja toiselle puolelle uusiofanit?

Sarkasmi on vielä vaikeampi laji kuin huumori.

Matias "Wainamoinen" Puro