Seuraava blogimerkintä on hieman tavallisista eroava, ja siihen olisi hyvä asennoitua sellaisena. Kyseessä on kirjoittajan henkilökohtainen, kolumnin tyylinen teksti, joka EI kuvasta JaME:n normaalia, objektiivista asennoitumista. Teksti on tehty pilke silmäkulmassa ja sen tarkoitus onkin herättää keskustelua sekä hymyä naamaan, eikä sitä tule ottaa liian tosissaan. Toistettakoon vielä kerran: Seuraavan tekstin tarkoituksena ei ole pilkata tai haukkua ketään/mitään, eikä se vastaa JaME:n objektiivisia näkemyksiä.
Tietokoneen formatointi (tietokonebarbapapoille: Kyseessä kovalevyn tyhjennys) on sitten kivaa. Vuosien saatossa kerääntyneet tekstit, tekijänoikeuslakia rikkovat fotograaffit ja Lex Karpelaa kohtaan piruuttaan tehdyt CD-rippaukset katoavat kuin suolistokaasu Saharaan ja sitten itkettää. Kuitenkin kun tälläinen ylenmääräinen kuona ihmisen uudesta parhaasta ystävästä lähtee pois, siinä alkaa kysyä yhtä vähän pohdiskeluakin kaipaavaa kysymystä: Minkä julmetun takia minulla on kovalevy täynnä kuvia Kyosta?
Suunnilleen jokainen nuori on käynyt elämässään fanaattisen fanituksen ensivaiheet, joihin kuuluvat muun muassa asialle täydellinen omistautuminen, lapsenomainen naivismi sekä yleinen hullaantuneisuus jokaisesta pienestä seikasta, joka fanituksen alaan kuuluu. On kyseessä ollut sitten Backstreet Boys tai An Cafe, jokainen on luultavasti käynyt tämän vaiheen läpi. Allekirjoittaneelle tämä kyseinen hullaantuneisuuden multihuipentuma sattui uuden vuosituhannen neljännen vuoden kesänä, jolloin kajareista alkoi soida Dir en greytä.
"Hui olkoon, mikä tämän jumalallisen kitarariffin saa aikaiseksi?" kysyin itseltäni kummaksuen katsellessani yhtyeen nimeä ja siitä eteenpäin tulin kuunnelleksi enemmänkin näitä jumalallisia kitarariffejä.
Piste, johon yritän epätoivoisesti suppealla omaelämäkerrallani hiljakseen päästä on se, miten J-rockin kuuntelijat itse asennoituvat tähän nimenomaiseen populäärikulttuurin alalajikkeeseen johon itse kuuluvat. Tällä hetkellä on periaatteessa olemassa kaksi hyvin selvää vastakohtaa, jotka yleistäen ovat nämä: aikaisemmin kuvaillut, naiivit hyperventiloijaernut sekä uppiniskaiset että yhtyeen nimen väärinkirjoittamisesta raivotautisiksi muuttuvat elitistit. Varmistaakseni etteivät hernepussit lopu kaupoista kesken kaiken voinen huomauttaa etteivät kaikki kuuntelijat näihin kahteen lokeroon mukaudu, ja että jos se sekavihannespussi löytyy jo nyt nenäontelosta, lukeminen kannattaa lopettaa. Huumori on vaikea laji ja sen ymmärtäminen vielä vaikeampi.
Moni elitisti on myös itse käynyt läpi "ernu"-vaiheen, jonka jälkeen on tietyllä tavoin valaistunut ja alkanut mahdollisesti verbaalisesti nöyryyttämään vielä niitä joille kaikki on uutta, innostavaa, kiinnostavaa ja kiihottavaa. Allekirjoittanut ei ole erikoistapaus; vuonna 2004 alkanut innostus muuttui pari vuotta myöhemmin äärimmäiseksi elitismiksi (josta minulla on yhä jonkinasteinen maine tietyissä piireissä) jota olen tosin pyrkinyt pyyhkimään pois reilun vuoden ajan. Jälki piireissä kuitenkin pysyy kuin stigma eikä sitä poisteta, samasta syystä moni tunnettu ernu pysyy ernuna vaikka olisi lakannut täysin koko japanilaisen musiikin kuuntelunkin.
Japanilaisen musiikkimaailman fanikunta ei tietenkään ole ainoa jossa tälläinen varsin vahva jaoittelu on voimassa, esimerkiksi hiphopin kuuntelijoiden joukkiossa on hyvin samanlaista meininkiä. Kuitenkin J-rockissa nämä ääripäät tuntuvat kärjistyvän ja vahvistuvan enemmän kuin missään muussa populaarikulttuurin alalajissa. Yksi syy tähän on kenties se, että piirit ovat kaikesta huolimatta hyvin pienet. Kun samaan tilaan laittaa viikko sitten musiikkiin tutustuneen aloittelijan joka kiljuu roudarin saapuessa lavalle ja vuosien hardcore-kuuntelijan joka keikan aikana ainoastaan nyökkää hyväksyvästi bändille, soppa on valmis syntymään. Muissa musiikin aloissa ryhmittymät tuntuvat vaihtuvan hyvin suuresti jo bändienkin kesken; moni vanha hoppari ei kuuntele 50 centiä eikä moni uusi ole kuullutkaan Jurassic 5:sta. J-rockissa juuri pienimuotoisuuden vuoksi jokainen on luultavasti kuullut sellaiset tuntemattomuudet kuin Dir en grey, MUCC, the GazettE, X Japan, An Cafe sekä Malice Mizer.
On vaikea vieläpä sanoa kumpi osapuoli olisi enemmän oikeassa. Henkilökohtaisesti arvostan enemmän "nyökyttelijöitä" kuin tärykalvoni lukkoon kirkujoita, mutta kyseessä on jälleen kerran mielipideseikka. Harmillista kyllä kaikenhyväksyvään ilmapiiriin harva pystyy kulkemaan menemällä suoraan harmoniaan kulkematta elitistiruudun kautta.
Miten sitten yleisesti voisi parantaa kahden ryhmittymän myrkyttämää ilmapiiriä? IRC-Gallerian yhteisöistä tai erilaisista foorumeista sanaharkkoja tuskin voi mitenkään saada pois, eikä välttämättä pitäisikään saada, mutta kenties bändien keikoille voisi laittaa keskelle pienen verkkoaidan jonka toiselle puolelle astuisi old school -posse ja toiselle puolelle uusiofanit?
Sarkasmi on vielä vaikeampi laji kuin huumori.
Matias "Wainamoinen" Puro
Tietokoneen formatointi (tietokonebarbapapoille: Kyseessä kovalevyn tyhjennys) on sitten kivaa. Vuosien saatossa kerääntyneet tekstit, tekijänoikeuslakia rikkovat fotograaffit ja Lex Karpelaa kohtaan piruuttaan tehdyt CD-rippaukset katoavat kuin suolistokaasu Saharaan ja sitten itkettää. Kuitenkin kun tälläinen ylenmääräinen kuona ihmisen uudesta parhaasta ystävästä lähtee pois, siinä alkaa kysyä yhtä vähän pohdiskeluakin kaipaavaa kysymystä: Minkä julmetun takia minulla on kovalevy täynnä kuvia Kyosta?Suunnilleen jokainen nuori on käynyt elämässään fanaattisen fanituksen ensivaiheet, joihin kuuluvat muun muassa asialle täydellinen omistautuminen, lapsenomainen naivismi sekä yleinen hullaantuneisuus jokaisesta pienestä seikasta, joka fanituksen alaan kuuluu. On kyseessä ollut sitten Backstreet Boys tai An Cafe, jokainen on luultavasti käynyt tämän vaiheen läpi. Allekirjoittaneelle tämä kyseinen hullaantuneisuuden multihuipentuma sattui uuden vuosituhannen neljännen vuoden kesänä, jolloin kajareista alkoi soida Dir en greytä.
"Hui olkoon, mikä tämän jumalallisen kitarariffin saa aikaiseksi?" kysyin itseltäni kummaksuen katsellessani yhtyeen nimeä ja siitä eteenpäin tulin kuunnelleksi enemmänkin näitä jumalallisia kitarariffejä.
Piste, johon yritän epätoivoisesti suppealla omaelämäkerrallani hiljakseen päästä on se, miten J-rockin kuuntelijat itse asennoituvat tähän nimenomaiseen populäärikulttuurin alalajikkeeseen johon itse kuuluvat. Tällä hetkellä on periaatteessa olemassa kaksi hyvin selvää vastakohtaa, jotka yleistäen ovat nämä: aikaisemmin kuvaillut, naiivit hyperventiloijaernut sekä uppiniskaiset että yhtyeen nimen väärinkirjoittamisesta raivotautisiksi muuttuvat elitistit. Varmistaakseni etteivät hernepussit lopu kaupoista kesken kaiken voinen huomauttaa etteivät kaikki kuuntelijat näihin kahteen lokeroon mukaudu, ja että jos se sekavihannespussi löytyy jo nyt nenäontelosta, lukeminen kannattaa lopettaa. Huumori on vaikea laji ja sen ymmärtäminen vielä vaikeampi.
Moni elitisti on myös itse käynyt läpi "ernu"-vaiheen, jonka jälkeen on tietyllä tavoin valaistunut ja alkanut mahdollisesti verbaalisesti nöyryyttämään vielä niitä joille kaikki on uutta, innostavaa, kiinnostavaa ja kiihottavaa. Allekirjoittanut ei ole erikoistapaus; vuonna 2004 alkanut innostus muuttui pari vuotta myöhemmin äärimmäiseksi elitismiksi (josta minulla on yhä jonkinasteinen maine tietyissä piireissä) jota olen tosin pyrkinyt pyyhkimään pois reilun vuoden ajan. Jälki piireissä kuitenkin pysyy kuin stigma eikä sitä poisteta, samasta syystä moni tunnettu ernu pysyy ernuna vaikka olisi lakannut täysin koko japanilaisen musiikin kuuntelunkin.
Japanilaisen musiikkimaailman fanikunta ei tietenkään ole ainoa jossa tälläinen varsin vahva jaoittelu on voimassa, esimerkiksi hiphopin kuuntelijoiden joukkiossa on hyvin samanlaista meininkiä. Kuitenkin J-rockissa nämä ääripäät tuntuvat kärjistyvän ja vahvistuvan enemmän kuin missään muussa populaarikulttuurin alalajissa. Yksi syy tähän on kenties se, että piirit ovat kaikesta huolimatta hyvin pienet. Kun samaan tilaan laittaa viikko sitten musiikkiin tutustuneen aloittelijan joka kiljuu roudarin saapuessa lavalle ja vuosien hardcore-kuuntelijan joka keikan aikana ainoastaan nyökkää hyväksyvästi bändille, soppa on valmis syntymään. Muissa musiikin aloissa ryhmittymät tuntuvat vaihtuvan hyvin suuresti jo bändienkin kesken; moni vanha hoppari ei kuuntele 50 centiä eikä moni uusi ole kuullutkaan Jurassic 5:sta. J-rockissa juuri pienimuotoisuuden vuoksi jokainen on luultavasti kuullut sellaiset tuntemattomuudet kuin Dir en grey, MUCC, the GazettE, X Japan, An Cafe sekä Malice Mizer.
On vaikea vieläpä sanoa kumpi osapuoli olisi enemmän oikeassa. Henkilökohtaisesti arvostan enemmän "nyökyttelijöitä" kuin tärykalvoni lukkoon kirkujoita, mutta kyseessä on jälleen kerran mielipideseikka. Harmillista kyllä kaikenhyväksyvään ilmapiiriin harva pystyy kulkemaan menemällä suoraan harmoniaan kulkematta elitistiruudun kautta.
Miten sitten yleisesti voisi parantaa kahden ryhmittymän myrkyttämää ilmapiiriä? IRC-Gallerian yhteisöistä tai erilaisista foorumeista sanaharkkoja tuskin voi mitenkään saada pois, eikä välttämättä pitäisikään saada, mutta kenties bändien keikoille voisi laittaa keskelle pienen verkkoaidan jonka toiselle puolelle astuisi old school -posse ja toiselle puolelle uusiofanit?
Sarkasmi on vielä vaikeampi laji kuin huumori.
Matias "Wainamoinen" Puro
Tekstit
