Tokyo Decadance

©karmik

Kesäkuun 6. päivänä suomalaiset saivat mahdollisuuden ainutlaatuiseen klubielämykseen kun, omissa piireissään jo legendan statukseen noussut, Tokyo Decadance -klubi kiersi Eurooppaa, viimeisenä etappinaan Suomi. Esiintyjäkaartin vauhdikkaan ohjelman ja kiireisten aikataulujen lomassa JaME ehti vaihtaa muutaman sanan illan tähtien kanssa.





Michi

Ulkomuotosi on tyylikäs ja omaperäinen; mikä sai sinut päätymään tähän tyyliin?

Minua ovat inspiroineet monet asiat, pääasiassa pelikortit ja arabialainen tanssi.

Mistä lempinimesi Clown Kawaii tulee?

Fanit ovat antaneet sen minulle.

Kuulimme että olet joskus häärinyt kakun kanssa lavalla; voitko selittää tämän?

Oikea työni on leipuri! Lopetin tosin vakituisen työni päästäkseni mukaan kiertämään Decadancen kanssa.

Onko sinulla erityistaitoja; mitkä ovat vahvuutesi?

Olen hyvä tekemään kakkuja! Haluaisin tehdä kakkuja lavalla ja antaa niitä yleisölle, mutta valitettavasti tämä on aivan liian hankala totetuttaa, mutta haluaisin tehdä niin koska olen hyvä leipomisessa. Olemme suunnitelleet sitä paljon ja aiommekin joskus toteuttaa sen muttemme tiedä vielä miten. Teemme sitä Japanissa mutta emme pysty kantamaan mukanamme kaikkia tarvitsemiamme raaka-aineita tänne mantereen takaa lentokoneella.

Kolme asiaa, jota arvostat elämässä.

Syöminen, nukkuminen ja tanssiminen!





Adrien


Miten päädyit järjestämään tapahtumia kuten Tokyo Decadance? Mistä sait alkuperäisen idean siihen?

Alunperin skene oli todella rikkonainen; tunsin muutamia samoista asioista kiinnostuneita ja halusin yhdistää heidät, joten aloitin tapahtumien järjestämisen koska halusin saattaa piirit yhteen. Olen työskennellyt skenessä viisitoistavuotiaasta asti ja tein ensin töitä Davidin (Guetta) kanssa. Niihin aikoihin pari ihmistä siellä sun täällä harrasti tällaista. Skeneä ei oikeastaan ollut olemassa, joten halusin luoda sen ja saattaa ihmiset yhteen.


Onko näin suuren ryhmän kasassa pitäminen hankalaa?

Ihmiset eivät ymmärrä miten kyseisiä tapahtumia järjestetään. Ihmiset tuntevat Decadancen bileet; ne eivät ole isoja tapahtumia, mutta monet tietävät niistä. Skene on pieni Japanissa, kaikki tuntevat toisensa. Ennen ihmisten kasaaminen oli hankalaa ja esiintyjiä piti etsiä kiven alta. Nykyään meillä on vakiokaarti, joten se on helppoa.

Kuulimme että teillä on hyvin tiukka aikataulu; mistä saatte kaiken energianne?

Sitä vain löytyy! Energiataso riippuu paljon yleisöstä, yleensä se nousee tapahtuman kuluessa. Tänään on ollut erityisen haasteellista, kun ympärillämme on pyörinyt paljon faneja. Suuret odotukset tekevät tästä raskaampaa.

Olet alunperin Ranskasta. Kuinka päädyit yhteen niiden artistejen ja esiintyjien kanssa joita näemme täällä tänään?

Ihmiset ovat tulleet jokaiseen Decadanceen kerta toisensa jälkeen. Tapasin heidät kaikki tapahtumien yhteydessä; he tulivat katsomaan meininkiä ja päättivät haluavansa osallistua niiden tekemiseen. Yleisön hankkiminen tapahtumiin oli aluksi hankalaa; kohdeyleisö ei käynyt klubeilla. Gyarut kävivät klubeilla, mutta vain gyaruklubeilla. Goottiklubejakin oli, mutta ne ovat taas eri asia. Tapasin Kengon Yoyogi puistossa ja ehdotin hänelle Tokyo Decadancessa pistäytymistä. Hän tuli aluksi katsomaan tapahtumaa, mutta päätyi sitten esiintyjäksi. Kaikki esiintyjämme olivat aluksi vain asiakkaita, jotka tulivat katsomaan Tokyo Decadancea.

Tämä on suomalaisten ensimmäinen Decadance. Mitä he voivat odottaa illan osalta?

Täällähän on pelkkiä tyttöjä! Normaalisti esityksissämme käy paljon poikia mutta mitä olen lavalta käsin nähnyt; pelkkiä tyttöjä! Eivätkö suomalaiset pojat osaa tanssia? Minua se ei haittaa, mutta uskon, että SiSeN ja Kengo ovat harmissaan! (iskee silmää)

Suomessa tytöt tykkäävät ja pojat pelkäävät!
Olet drag queen, mikä inspiroi tyyliäsi?

En luonut Decadancen tyyliä itseäni, vaan esiintyjiä varten. Oma tyylini on erilainen, pidän ranskalaisesta muodista, ja haluaisin joskus pukeutua Decadancessa sen mukaisesti. Sitten kun ihmiset ovat oppineet ymmärtämään Decadancea, minun ei tarvitse enää pukeutua muiden mukaisesti.

Olet tehnyt yhteistyötä David Guettan kanssa. Millä tavalla ja kuinka sait mahdollisuuden tähän?

Olin 15-vuotias, Pariisissa, ja halusin ulkomaille. Esiinnyin drag-queeninä eikä Guetta tiennyt ikääni, ja pyysi minut mukaan ryhmäänsä. Hän piti erikoisesta tyylistäni ja siitä, että osaan tehdä monenlaisia asioita esiintyessäni.

Jos et työskentelisi musiikin parissa, mitä tekisit?

Haluaisin olla elokuvaohjaaja, mutta nykyisen tilanteeni huomioon ottaen tuottaminen olisi mielekästä. Teen nyt jo hieman tuottajan hommia; autan artisteja, kuten mukanamme olevaa Annaa. Tällä hetkellä työskentelen pääasiassa Tokyo Decadancen markkinoimisen parissa. Emme tee ainoastaan musiikkia; tottakai julkaisemme levyjä mutta suunnittelemme myös vaatteita, animaatioita, kuvia... kaikenlaista. Tästä johtuen olen todella kiireinen, minulla ei ole lainkaan vapaa-aikaa! Huomenna lähden aamulla Pariisiin ja Tokiossa minua odottaa tanssiryhmä johdettavana.





Araki Tomoe


Parodioit japanilaista televisiota, miksi?

Olen japanilaisessa televisiossa töissä. Silloin kun meillä ei ole kiertueita, työskentelen tv-juontajana. Teen lastenohjelmia.

Mitä tekisit ellet työskentelisi esiintyjänä?

Olen aina halunnut olla esiintyjä enkä haluaisi olla mitään muuta!







Haastattelijoina toimivat Tinga ja Katrin.


Kommentti Michiltä ja Cocolta Tokyo Decadancen aikana. Kommentti on valitettavasti japaniksi ilman tekstityksiä.




Yksilökuvat kuvannut Heikki Mitikka, videot Katrin.

Voita lippu Black:Listin ja exist†tracen keikalle!

Japanilaiset visual kei -yhtyeet Black:List ja exist†trace saapuvat Suomeen 12. lokakuuta.

JaME tarjoaa sinulle mahdollisuuden voittaa ilmaisliput itsellesi ja kaverillesi!

Osallistuminen on yksinkertaista. Voit osallistua lähettämällä yhteystietosi osoitteeseen katrin@jame-suomi.com. Sinun tulee myös vastata sähköpostissa kolmeen kysymykseen:

1. Minkä niminen on exist†trace:n basisti ja mitä sukupuolta hän edustaa?
2. Kuka on Black:Listin uusi vokalisti ja missä bändissä hän lauloi ennen?
3. Milloin Black:Listin kitaristi TOMOZO kävi Suomessa ensimmäistä kertaa?

Laita sähköpostiviestin aiheeksi sana "kilpailu".

vihje: vastaukset löytyvät kaikki JaMEn sivuilta.

Oikein vastanneista arvotaan kaksi voittajaa, jotka pääsevät keikalle yhden kaverin kanssa. Voittajat ja heidän valitut ystävänsä saavat ilmaislipun lisäksi oikeuden päästä jonon ohi!


Muistathan vastata kysymyksiin ja lähettää myös yhteystietosi meille. Tarvitsemme koko nimen (nickit eivät käy) ja aktiivisen sähköpostiosoitteen, jonka kautta kyselemme voittajien puhelinnumerot yhteydenottoja varten. Kilpailu päättyy 1.10. ja voittajille ilmoitetaan mahdollisesta voitosta muutaman päivän sisällä kilpailun päättymisestä. Kilpailu on päättynyt ja voittajille ilmoitettu voitosta!

- Kilpailun valvoja: karaiju / Katrin

Kerro nolo hetkesi

Lempparibändin keikalle pääseminen lienee keskivertofanin musiikkihaave numero yksi, mutta hyvänä kakkosena seuraa varsin usein fanittamiensa muusikkojen tapaaminen kasvoista kasvoihin. Joskus tällaisia tilaisuuksia tarjoutuukin, vaikkapa keikan yhteyteen järjestetyssä nimikirjoitustenjakotilaisuudessa.

Kun pääsee hetkeksi nokakkain sen käsittämättömän nerokkaan/lahjakkaan/ihanan henkilön kanssa, jonka musiikkia on tullut popitettua, fanitettua ja rakastettua, sitä luonnollisesti toivoo antavansa itsestään mahdollisimman hyvän vaikutelman. Maailman nimmarijonoissa ja muissa vastaavissa tilanteissa on varmasti laadittu lukemattomia seuraavan kaltaisia suunnitelmia: "Nimmarin hommaamisen lisäksi käyttäydyn kohteliaasti, hymyilen nätisti ja (omasta ja/tai artistin oletetusta kielitaidosta riippuen) lausun tiivistetyn kommentin kyseisen bändin/artistin tuotannon ylimaallisesta parhaudesta."

Usein kuitenkin käy vähän toisin. Asialle ei liene tieteellistä näyttöä, mutta väittäisin, että itsensä nolaamisen todennäköisyys on suoraan verrannollinen siihen, miten hyvän vaikutuksen toivoisi tilanteessa tekevänsä. Tai ainakin pienetkin asiat tuntuvat isoilta mokilta, kun ne tehdään määrättyjen henkilöiden silmien alla. Sitä paitsi niiden ainakin itsestä nololta tuntuvien asioiden kavalkadi, jotka voi ihailemiaan ihmisiä tavatessaan suorittaa, on äärettömän laaja ja ennakoimaton. Joku tärisee, änkyttää ja itkee, joku sanoo jotain käsittämättömän hölmöä, joku yksinkertaisesti juoksee karkuun idolin ilmestyessä paikalle.

Oma käyttäytyminen saattaa harmittaa aikansa, mutta ennemmin tai myöhemmin sille onneksi pystyy nauramaan. Ja ainakin toisten mokailutarinoiden kuuleminen on parhaimmillaan ratkiriemukasta. Siksi pyydämmekin nyt kaikkia jakamaan parhaat j-artistien tapaamisen yhteydessä tekemänsä kömmähdykset.

Lähetä meille lyhyt, nimellä tai nimimerkillä varustettu kertomus omasta nolosta hetkestäsi sivuston palautelomakkeella. Osallistumisaikaa on 28.9. saakka, ja parhaat tarinat julkaistaan blogissa. (Saatamme tarvittaessa lyhentää ja muokata tekstejä.)

Avaudu rohkeasti hölmöilyistäsi JaME Suomen "Noloilin j-artistin edessä"-koosteeseen. Jaettu nolous on kaksinkertainen ilo!


Kajalilapsi

Haastattelujen kuvalliset viestit

Haastattelujen yhteydessä artisteja ja bändeja pyydetään joskus myös tervehtimään fanejansa piirtämällä tai kirjoittamalla jotain paperille. Muistin virkistykseksi esittelemme kaikista saamistamme piirroksista kaikkein mielenkiintoisemmat.

An Cafe - J-SHOCK (Saksa) 23.6.2007
Aural Vampire - Tokyo Dance Night (Suomi) 23.9.2007
ayabie - (Suomi) 28.5.2007 :


Charlotte - (Brasilia) 12.11.2007
Kana - (Suomi) 1.3.2007
Merry - (Saksa) (talvi 06):


Plastic Tree - (Saksa & Suomi) 7. & 11.7.2006
SiSeN - Tokyo Dance Night (Suomi) 23.9.2007:


HAKUEI - Japan Expo (Ranska) 7.7.2007


KOKIA - (Ranska) tammikuu 2007


MUCC - (Ranska) 2006


Tokyo Decadance - (Ranska ) 4.2.2007


SuG - J-ROCK INVASION (Saksa) 29.12.2007

J-rokkarin unelmointia, nro. III: Massatuotannon lait

Aikaisempia liirumlaarumeitani lukeneet ovat saattaneet huomata että hurahdin japanilaisen musiikin maailmaan nelisen vuotta sitten. Silloin ei Anttilassa notkunut Dir en greyn tai MUCCun levyjä eikä Miyavi huudattanut ihmisiä Tavastialla. Edes The Candy Spooky Theaterin banaaninkuoret eivät olleet tunnettuja. 2000-luvun puoliväliä aikaisemmin J-fanituksen aloittaneet ihmiset kertovat vielä tyhjemmistä ajoista. Voin vain kiittää onneani, etten aina ymmärrä heti hyvän päälle.

Juuri vuonna 2004, kun allekirjoittaneen fanitus alkoi, ei ollut monella tietoa esimerkiksi Yesasian tai CDJapanin tapaisista nettistoreista eikä Suomesta saanut mistään kaupasta japanilaisia levyjä. Villit huhut kiersivät joistakin levykaupoista, jotka suostuivat tilaamaan itselleen Japanista plattoja, mutta hinnat tuntuivat olevan pilvissä. Periaatteessa ainoita tapoja miten musiikkia pystyi kuuntelemaan oli Internet, vaikka välillä omatuntoa kolkuttikin.
Hyvin harvinaista oli myös tuntea muita J-rockiin ihastuneita. Samassa koulussa oli kanssani kaksi muuta ihmistä ja lähikaupungista, Tampereelta löytyi kaksi lisää. Enemmänhän ihmisiä toki oli, mutta vaikka Irc-Gallerian tapaiset sivut olivat jo olemassa, ihmiset eivät niinkään pyrkineet tapaamaan toisiaan sellaisella intensiviteetillä kuin seuraavina vuosina, jolloin alkoi myös hyvin aktiivinen miittailu. Koko J-scene tuntuikin olevan kunnon undergroundia, josta massoilla ei ollut mitään käsitystä eikä tietoa. Puberteetin painaessa takaraivoon ja karvojen kasvaessa nenän alle tämä oli kohdallaan, halusihan sitä jokainen olla erityinen jollakin tapaa.

Miittailun kultavuodet koittivat itselleni 2005-2006 -vuosina, jolloin ne olivat jotakin uutta ja upeaa. Eri puolilla Suomea ihmiset kokoontuivat puistoihin ja kahviloihin puhumaan potaskaa lempiartisteistaan ja tapaamaan uusia ystäviä. Joskus vuonna 2006 miittailussa tarjonta ylitti kysynnän lain ja homma tuntui kuivuvan hetkeksi kasaan. Ilmeisesti tänä päivänä erityisesti tapahtumien kylkeen järjestetään kaikenlaisia miittejä, mutta koko vuoden läpi tapahtuvien pikkumiittien määrä on ymmärtääkseni pieni. Tähän vaikuttaa varmasti osaltaan se, ettei miittailulla ole sellaista tarvetta kuin ennen. Muita faneja löytää lähempää kuin 200 kilometrin päästä eikä muita jiiruja pidetä enää alieneina. Lisäksi keikkoja ja muita tapahtumia tuntuu olevan kokoajan jossakin, jolloin erikseen määrättyyn tapaamiseen ei välttämättä riitä raha, aika eikä kiinnostus.

Jos muistiani tarpeeksi virkistän niin uskaltaisin väittää että vuoden 2005 maaliskuussa Tampereelle ilmestyi erääseen levykauppaan hyvin pieni erä Dir en greyn pahvikantisia Withering to death.:eja, joita minä muutaman ystävän kanssa kävimme kyselemässä päivittäin. Siitä oikeastaan alkoikin suurempi suosio - levyt menivät hetkessä kaupaksi ja levykauppa tilasi lisää myytävää eri artisteilta.
Kyseinen levykauppa teki sinällään fiksusti ajoituksensa kanssa, koska voisi sanoa että vuodet 2005-2006 olivat kenties suurimmat nousukaudet fanituksessa. Vaikka J-rokkareiden määrä on yhä kasvussa, tuolloin tunsi varsinaisen pyrähdyksen kun jokapaikasta alkoi sikistä uusia ihmisiä. Kyseessä on siis samainen hetki kun monella lopahti miittailuinto. Artisteja tällöin ei juurikaan tavattu - hatarat muistikuvat ehdottavat ainakin BLOODin, Ayabien ja Plastic Treen nimeämistä 2006 kohdalle. Näille keikoille mentiin, vaikkei musiikista olisi ennen kuultukaan ja jo tällöin oikeat fanit närkästyivät ajoittain tällaisesta käytöksestä. Pääasia tuntui olevan muiden fanien tapaamisessa sekä mihin tahansa bändiin tutustumisessa joka jaksoi tulla Suomen kaltaiseen peräkylään asti. Elitismiä oli jo rutkasti ennen näitäkin aikoja, mutta itse koin kyseistä ismiä ensimmäistä kertaa näihin aikoihin, syystä tai toisesta.

Nykyään ovat asiat varsin mallillaan. Monet omaavat tarvittavan muoviläpyskän tavaroiden tilaamiseen ympäri maapalloa tai voivat ostaa niitä vaihtoehtoisesti lähimarketista. Tavastia ja muut keikkapaikat täyttyvät vähän väliä kovimman luokan artisteista eivätkä festaritkaan ole jääneet ilman japanilaisia kohokohtiaan. Lolita-mekkoja näkyy useammin kuin kerran vuodessa eivätkä raitasukkakauppiaat tule pelkäämään konkurssia lähiaikoina.

Vaikea sanoa, mikä sai J-buumin leviämisen aikaan, luultavasti kulttuurierojen kiinnostavuus ja Internetin valtakausi yhdistettynä ihmisten kyllästymiseen "samaa vanhaa" kohtaan. Muutokset ovat hyvin nähtävissä, mutta ovatko ne olleet huonompaan vai parempaan? Vastaus ei ole kovinkaan vaikea, vaikka huonompiakin puolia asiassa saattaa nähdä. Eräänlainen maaginen erilaisuus on asiasta täysin kadonnut, mikä saattoi monia - itseni mukaanluettuna - aikoinaan kiinnostaa.
Japanilainen, täysin eroava kulttuuri, kieli ja massamedian tuhoamaton työmaa vain odotti tutkijoitaan. Tätä nykyä S-Marketissa lepäävät Naruto-mangat ja Anttilan An Cafet eivät saa aikaan sitä samanlaista kaukaista haavekuvaa, joka aikaisemmin sielun sopukoissa lepäsi. Haavekuvien katoamisen lisäksi massojen fanituksessa on aina negatiivisia asioita, päällimmäisenä kuukaudessa kiinnostuksensa menettävät "fanit" sekä erikoiset rahastustuotteet (mm. jotkin "näin piirrät mangaa"-oppaat) sekä faktoiltaan epäkorrektit että sekavat lehtiartikkelit, joiden kirjoittajista näkee selvästi tietämättömyyden koko sceneä kohtaan. Huonot asiat voi kuitata kaikenkattavasti yhdellä sanalla, "feikki." Myös monen suosima "wanna-be" käy oikein hyvin. Tämä on kuitenkin välttämätön paha missä tahansa asiassa mihin vahva kulutusmarkkinointi kohdistuu, eikä siitä voi erityisen suuresti J-maailmaa syyttää. Sen ilmestyminen kuvioihin kuitenkin osaa sapettaa, koska joskus asiat olivat toisin.

Negatiiviset seikat eivät kuitenkaan ole niin suuret, että paluu entiseen innostaisi. Hetkelliset fanit katoavat ajan mittaan kun markkinat löytävät uuden rahasammon, erikoisesti tällääntynyt nuori ei enää joudu pelkäämään keskiyön snagarijonossa sen enempää kuin muutkaan eikä keikoista ole enää suurta pulaa. Yksi mätä omena ei ole siis todellakaan pilannut koko puuta.
Henkilökohtaisesti olen myös iloinen ihmisten ainakin osittaisesti vuosien mittaan kasvaneesta kritisismistä. Jokaiselle keikalle ei juosta vain yhtyeen kansallisuuden vuoksi eikä mitä tahansa levyjä enää ostella vain kannessa lepäävien kanjien vuoksi.

Mihin J-maailma sitten siirtyy tästä? Päiväni meediona ovat ohitse, jolloin ilmaan voi vain heittää arvauksia tulevasta. Uskaltaisin ainakin väittää, että fanikunta pienenee pikkuhiljaa seuraavien vuosien aikana ja visual kein sekä muiden alalajikkeiden mukainen pukeutuminen ja eristäytyminen vähentyy ja sekoittuu länsimaiseen rock-kulttuuriin kuten nytkin on nähtävissä. Niin kauan kuin keikoille on maksavaa väkeä, niiden määrä tuskin vähenee, mutta Anttilat ja muut kaupat tuskin ainakaan suuresti lisäävät hyllytilaa japanilaisille julkaisuille.
Nyt kuitenkin elämme kuplan puhkeamisen hetkiä, jolloin tietyllä tavalla on jännittävääkin seurata mihin suuntaan Suomen fanikunta seuraavaksi liikehtii. Jos olisin rohkea, voisin veikata An Cafe- ja D'espairsRay-fanikuntien väkivaltaista jengisotaa Helsingin yössä, josta uutisoitaisiin Iltalehden otsikoissa kovia skuuppeja.

Make love - Not war.


Matias "Wainamoinen" Puro