J-harrastajien kokoontumiset: näkökulmia edestä, takaa ja kasan alta

Varmasti jokainen japanilaisen musiikin tapahtumiin osallistunut on havainnut asiaan vihkiytyneiden valtavan intohimon. Sivulliset kansalaiset ovat saaneet ällisteltäväkseen aina vain suurempia väkijoukkoja, ja itse Miyavikin kertoi hämmästyneensä nähtyään jonon pituuden ennen Tavastian-keikkaansa.

Nämä tapahtumat ovat valitettavan usein tilaisuuksia päästä todistamaan myös suomalaisten j-harrastajien tahdittomuutta, käytöstapojen puutetta ja suoranaista järjettömyyttä: loukkaantumisia, roskaamista ja jopa artistien törkeää häirintää. Jonoon ryntäävät fanit ovat kaatuilleet hengenvaarallisesti autotielle, ja illan lopuksi bussiin ahtautuessa osa porukasta lentää helposti melkein renkaitten alle!

Meininki on kuin vapaapainiottelussa: värikkäitä kuteita ja hirveää huutoa. Voittaja on se, joka murskaa eniten luita. Oletko koskaan yrittänyt päästä conissa mangamyyjän pöydän luokse? Tai keikalla edes paitamyyntipisteeseen asti? Minä olen yrittänyt. Mutta en päässyt, koska siihen oli jo ehtinyt joku, joka oli havainnut omistavansa kyynärpäät ja rajattomasti aikaa samassa paikassa notkumiseen – eikä hänen täten tarvinnut enää ottaa muita huomioon.

Pohjois-Carolinan vanha laki määrittelee orgiat seuraavasti: seitsemän ihmistä suljetussa huoneessa jalat irti lattiasta. Mikäli seitsemän j-rockin kuuntelijaa tungettaisiin kapeaan käytävään tavoitteenaan päästä toiseen päähän, saataisiin siellä alta aikayksikön pystyyn pohjoiscarolinalaiset orgiat.

Miksi ”lajitovereita” pitää kohdella niin raa’asti ja mielipuolisesti? Osa näihin orgioihin osallistujista on vieläpä mukana vastoin tahtoaan: tarkoitus on vain nauttia musiikista, mutta joutuukin likistellyksi ja litistetyksi.

Olisiko se jumalallisen intohimon ajamalta fanilta jotenkin pois, jos vieressäkin mahtuisi pitämään hauskaa? Tai jos joku muukin pääsisi jopa koskettamaan itse ihailun kohdetta, muusikkoa, jota on tullut katsomaan?

Osa tästä solistimullehetinyt-mentaliteetista selittyy varmasti osallistujien nuorella iällä. Suomalainen j-harrastajakunta on suureksi osaksi peruskouluiässä, ja itse alakulttuurikin on suosiostaan huolimatta vielä lapsenkengissä – jotka kaikessa söpöydessäänkin tahtovat murskata toisten varpaat.

Juuri tästä syystä keikkajonoissa ja coneissa kuitenkin kaivattaisiin pikaista herätystä. Tämänhetkinen sukupolvi on vastuussa siitä, millaiseksi tulevat tapahtumat muodostuvat – tai ääritapauksessa siitä, tuleeko niitä ollenkaan.

Kukkotappelut ovat laittomia. Jos eläinsuojelulaki kieltäisi myös ernutappelut, ei mitään julkisia yhteistapahtumia voisi enää järjestää. Mikään taho ei varmaankaan halua ottaa kontolleen alaikäisiä, jotka ryhmässä menettävät järkensä ja toisen jalkansa.

Ja vaikka tulevat konsertit olisivatkin turvattuja, tahtooko niihin kohta enää kukaan mennä? Jos j-harrastajien kokoontumiset tunnetaan kohta paikkoina, joissa saa vain salin täydeltä vihollisia ja mustan silmän, kuolee koko kuppikunta pian omaan sisäsiittoisuuteensa.

Eliöitten perimmäinen tehtävä on turvata lajinsa säilyminen. Älkää siis pitäkö huolta vain omista pyrkimyksistänne, vaan myös turvallisuudesta. Vai onko tarkoitus kenties hävittää j-harrastajat maan päältä ja mustelmien alle?

Teksti: Jimir

Jrockin lieveilmiöt: Fanart

JaME Suomi aloittaa blogissaan uuden sarjan, joka keskittyy jrockin luomiin mielenkiintoisiin lieveilmiöihin. Paneudumme postauksissa muun muassa niin fanartin, cosplayn kuin fanfictioninkin maailmaan ja saamme kattavasti kuulla näistä aiheista harrastajien näkökulmasta. Haastateltavat on poimittu suomalaisen jrock-foorumi Lost and Foundin käyttäjäryhmästä ja tahdommekin kiittää foorumin ylläpitoa kannustavasta yhteistyöstä.

Fanart

Yleensä fanartilla eli fanitaiteella tarkoitetaan itse tehtyä, mutta fanituksen kohdetta esittävää tai siihen pohjautuvaa kuvataidetta. Jrock-fanart on siis käytännössä useimmiten suosikkibändien jäsenten muotokuvien piirtämistä tai maalaamista. Mukaan lasketaan tietenkin myös bändeistä piirretyt sarjakuvat, jotka ovatkin jrock-fandomissa melko suosittuja vahvan japanilaisen fanisarjakuvaperinteen vuoksi. Fanitaiteena voidaan pitää myös kuvankäsittelyyn pohjaavia teoksia, kuten internetsivustojen ulkoasuja, työpöydän taustakuvia sekä blogeissa ja foorumeilla käytettäviä ikoneja. Lisäksi mukaan ovat tulleet macrot, joissa kuviin lisätään humoristisia tekstejä.

Fanitaide on suosittu ja monimuotoinen harrastus, jolla on tekijöilleen monenlaisia merkityksiä. Joillekin sillä on sosiaalista arvoa, sillä fanitaidetta tehdään usein lahjaksi muille, jotkut kokevat fanitaiteen tekemisen olevan heille itseilmaisun ja taiteen tekemisen kanava, joillekin se on ennen kaikkea hauska ajanviete.

-----

Haastattelimme hämeenlinnalaista Emmi Nisumaata, 19, joka on pitkäaikainen jrockiin keskittynyt fanart-taiteilija. Lost and Foundissa hän julkaisee fanartia nimimerkillä shunshun.

Kauanko olet harrastanut fanitaiteen tekemistä? Mistä sait kimmokkeen sen aloittamiseen?
- Jos Disney -piirrettyhahmot lasketaan fanitaiteeksi, niin 4-vuotiaana – Ariel oli suosikki. Muutoin joskus 7- ja 8-vuotiaana, piirtelin Spice Girlsejä suurella innolla. Ehkä ns. "harjaantuneempi", mallista piirretty fanitaide astui kuvaan 14-vuotiaana, kun piirsin yhden, myös nykyisen, suosikkibändini laulajan, Enochian Crescentin Sister Wrathin.

Keitä piirrät ja miksi?
- Nykyään, kadotettuani mielikuvituksekkaan inspiraationi, piirrän lähinnä mallista. Yleensä omia suosikkiartistejani, jotka ovat pääosin japanilaisia. Olen piirtänyt myös vanhempieni kuvat ja joskus harvoin tonttuilen jotain hetken mielijohteesta paperille – mutta ne jäävät usein luonnosasteelle.

Yleensä en pidä töitäni itse, koska, jostain käsittämättömästä syystä, ne eivät silloin ikinä onnistu. Joten yleensä pyrin lähettämään/lahjoittamaan työni itse artistille tai lahjon niillä ystäviäni. Minusta on kiva vangita kasvoja paperille ja katsoa sitä prosessia. Lisäksi lahjojen antaminen ei ole koskaan ollut näin ”helppoa”.

Millä tekniikoilla teet työsi?
- Yleensä käytän sekaisin lyijykyniä ja täyslyijykyniä (grafiikkakyniä). Skaala vaihtelee 5H:sta 9B:hen.

Käytän myös akvarellivärejä ja toisinaan niiden kanssa mustetta ja joskus heittäytyessäni villiksi olen käyttänyt jotain 0,1cm vedenkestävää mustekynää. (esim. tehdessäni akvarellin Vidollin basistista, Ramesta, käytin sitä pienen kokonsa vuoksi hatun verkkosomisteisiin.)

Ai niin, ja paljon pyyhekumeja, mieluiten teräväreunaisia – teroittimia unohtamatta.

Kumpi on fanartissa tärkeämpää: fanitus vai taiteen tekeminen?
- Jaa-a, kai se riippuu ihmisestä. Minun kohdallani ehkä se taide itsessään, vaikka teenkin vain kuvajäljennöksiä. Yleensä siirrän fanittamisen omaan lokeroonsa ja taiteilun omaansa. Enpä ole muuten kertaakaan piirtäessäni edes ajatellut, että "Jestas, siihen tulee Kyo", en myöskään sinänsä valitse aina ehdottomia suosikkiartistejani. Ehkä sellaisia, joita jossain määrin ihailen, sellaisia, joilla on jännittävät kasvot. Jos eteen lyötäisiin joku ihan tuntematon artisti, niin en ole varma olisiko lopputulos niin hyvä, jos henkilö ei merkitse minulle mitään, tai en tiedä hänestä kuin nimen.

Onko töilläsi jokin muukin viesti tai tarkoitus kuin esittää esikuviasi? (Teetkö niitä näytteinä piirtäjäntaidoistasi, pyritkö johonkin taiteelliseen päämäärään, haluatko välittää tarinoita tai jonkinlaisia arvoja niiden kautta jne.?)
- Koska ne ovat tosiaan mallista tehtyjä jäljennöksiä, niin suurimmaksi osaksi ne ulkonäöltään ovat sitä itseään. Mutta koska jokainen tekee virheitä, enkä minäkään ihmeisiin pysty, niin siellä on aina jotain omaa mukana. Jos ne olisivat pelkkiä taidonnäytteitä niin ehkä piirtäisin jotain maisemakuvia ja myisin niitä kalliilla netissä. En ehkä sanoisi, että suoria tarinoita, mutta haluan välittää ihmisiä. Olkootkin idoleita, japanilaisia muusikkoja, yms., jokaisella on ainutlaatuiset kasvot. Ehkä siinä on jokin pieni idea yrittää herättää niitä kaksiulotteisesti henkiin ja väkertää niihin jotain inhimillistä – koska minä olen vain ihminen, niin mukana on aina minua, estetiikantajuani ja motoriikkaani.

Jos niillä tahdon jotain oikeasti kertoa on se henkilökohtainen merkitys. Se, kun voin lähettää työn artistille tai antaa sen jopa käteen, minulle tulee hyvä olo siitä, että voin tehdä tärkeitä ihmisiä iloiseksi. Uskon, että kaikki, jotka ovat joskus saaneet fanartia itsestään, ovat olleet otettuja. Pinnistämällä kaikki mahdolliset taitoni paperinpalaan on ehkä jonkinlainen hupsu tapa pyrkiä näyttämään kuinka paljon minä arvostan joitain ihmisiä. Sama pätee idolien lisäksi ystäviin, sillä annan tekeleitäni usein lahjaksi, se miksi piirrän heille artistin johtuu siitä, että se on helpohko lahja, josta he taatusti pitävät.

Kuinka tärkeä osa elämääsi j-rock ja fanart ovat? Paljonko käytät niihin aikaa?
- Ensimmäinen vie enemmän tunteja kuin vuorokaudessa on, tilin saldosta puhumattakaan. Toinen jää esim. työn ja opiskelun takia hieman vähemmälle, mutta joskus on pakko päästä purkautumaan ja sutaista jonkun lärvi.

Jälkimmäinen puolestaan: aivan liian kauan! Yleensä töissä menee joku 18-35 tuntia. Pelkästään luonnostelu ja alkuräpellykset vievät yleensä sen 2 tuntia. Yleensä teen niitä jossain 5-8 tunnin pätkissä. Kumitan kaiken vähintään kahteen kertaan, en aina kerralla, mutta pienissä osissa ja teen kohtia uudelleen, koska mikään ei kelpaa. Ajan käyttöön vaikuttaa se, että teen mielelläni pieniä kuvia, koska niitä voi katsoa lähempää ilman, että niissä näkyy paperin elävä rakenne ja kynänjälki ja lisäksi pipertäminen on helkkarin kivaa. Mikäpä olisi lystimpää kuin tehdä minimaalisia silmäripsiä tai takahampaiden paikkoja avoimeen suuhun yksi kerrallaan!

Missä julkaiset töitäsi? Onko julkaiseminen tärkeää harrastuksessasi?
- Tällä hetkellä neljällä sivustolla: Myspace, Irc-Galleria, DeviantArt, Lafi. Ei se nyt niin erityisen tärkeää ole. Deviantissa saa kivasti rakentavaa palautetta, muut ovat ihan yleistä brassailua olennaisen ohessa.


Onko sinulla omia suosikkitaiteilijoita tai muita esikuvia piirtämisen suhteen?
- Yleensä ottaen Salvador Dali näin perinteisesti, Akseli Gallen-Kallela (olenpa tylsä), sitten tykkään Jean Cocteaun muutamista piirroksista, joita hän julkaisi eräässä novellissaan. Myös joitain tavallisia ihmisiä, jotka ovat julkaisseet fanartiaan jossain, vaikkakin olen jokaiselle minua paremmalle harvinaisen kateellinen ja toivoisin pystyväni samaan.

Millaista on hyvä fanart?
- Sitä on aika monenlaista. Sellainen, joka on tehty fiiliksellä, sellainen, josta välittyy se, että on oikeasti ollut tunnetta ja yritystä mukana. Tekniikka ei ole kuitenkaan kaiken a ja o, vaan se, että välität siitä mitä teet ja yrität, koska arvostat jotakuta. En ehkä itse syty, jos on vain vedetty pörröinen tukka, kilo meikkiä ja musta mekko, ja siinä on meillä Mana, ellei siinä ole mitään muuta kuin ne perustiedot – vaikka se olisi kovin taitava teknisesti. Jos se on juuri yhdentekevänoloinen ja siitä puuttuu se tunnelma. Joo, hyvä fanart on minusta sellaista, missä on vaivannäköä ja tunnelmaa. Sellaista, mikä tuo mielikuvia, voi aistia jotain niistä: ahdistavuutta, lämpöä, raivoa, kylmyyttä, iloa, estetiikkaa, harmoniaa. Jos tuntuu siltä, että se tyyppi hyppää kimppuun sieltä paperista, tai jos ne tuo mieleen vaikka vuodenajan, kuvitellun filmipätkän aivoihin tai muiston.


Teksti: Amber (JaME Suomi)
Kuvat: Emmi Nisumaa

Peace & Smile Carnival - tapahtumaa edeltäneet tunnelmat

Peace & Smile Carnivalista on kulunut kaksi kuukautta, mutta monet paikalla olleet muistelevat tapahtumaa haikein mielin ja loput kaluavat mielikuvia tapahtumasta kuvien ja keikkaraporttien kautta! Tapahtumasta tehdyn DVD:n ilmestymistä odotellessa esittelemme teille valikoiman kuvia ja kerromme muutaman seikan siitä millaista oli odottaa tapahtuman alkamista. Ensimmäisissä kuvissa komeilee keikkapaikkana toiminut Nippon Budokan!



Suurin osa paikalle saapuneista faneista jonotti myytävää fanitavaraa satojen metrien pituisessa jonossa. Jo yhdentoista aikaan jonottamaan saapuneet joutuivat valmistautumisesta huolimatta odottamaan tavaran ostamista jopa kaksi tuntia! Paikan päällä myytiin tapahtuman paitoja, photobookia ja keräilykuoria (jotka sisälsivät kaksi keräilykorttia ja kännykkäkorun) sekä jokaisen bändin omaa tavaraa, kuten Kra-syömäpuikkoja, the GazettE -retkipulloja ja SCREW-laukkuja.



Fanit kerääntyivät joukkioiksi juttelemaan, ottamaan kuvia toisistaan ja cosplayaajista, sekä vaihtelemaan tapahtuman keräilykortteja keskenään. Näin aika kului kuin siivillä viileän auringon valaistessa Budokania. Tuhansien fanien joukossa kulki myös kameroita; ihmisistä otettiin kuvia lehtiin ja haastateltiin televisioon.



Tuhannet fanit ryntäsivät kohti Budokania jo hieman ennen ovien avautumista, sillä miyavi istui parvekkeella kuvattavana Arena 37°C Peace & Smile Carnival -spesiaalia varten. Aina välillä miyavi kääntyi heiluttamaan takanaan olevalle ihmismassalle ja paikalla olevat tytöt kiljuivat innoissaan. Kuvaussession loputtua miyavi lähetti lentosuukkoja faneilleen ja palasi Budokanin sisätilojen suojaan.



Monet lehdet, levy-yhtiöt, bändit ja artistit toivottivat onnea ja lähettivät kukkasia bändeille ja PSC:lle. Kukat oli sijoitettu yhden sisäänkäynnin eteen ja niiden seassa oli kukkia mm. Gacktilta, SUGIZOlta ja YOSHIKIlta.



Kolmelta iltapäivällä, ilman jo viiletessä, fanit päästettiin vihdoin sisälle ja tuhannet ihmiset etsivät paikkansa kolmikerroksisesta Budokanista. Kaikki odottivat innoissaan tapahtuman alkua täysin valmiina rokkaamaan!



Teksti: anna (JaME English)& karaiju/Katrin (JaME Suomi)
Kuvat: ©2009 PS COMPANY Co.,Ltd

Vilkaise myös PSC:n kymmenvuotistapahtuman teemaa JaME:n sivuilla. Teemaan kuuluu kolmiosainen raportti tapahtumasta ja PSC-bändien julkaisujen arvosteluja!

HANGRY&ANGRYn videoterveiset

Laulajakaksikko Hitomi Yoshizawasta ja Rika Ishikawasta koostuva HANGRY&ANGRY julkaisi marraskuussa viisiraitaisen debyyttilevytyksensä nimeltä Kill Me Kiss Me. Muotisuunnittelija h.NAOTOn ilosanomaa levittävä duo on ehtinyt keräämään huomiota osakseen myös länsimaissa ja niinpä kaksikon alustavissa suunnitelmissa siintää kiertueet sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. HANGRY&ANGRYn rock- pop- ja punk-elementtejä sisältävään musiikkiin voi tutustua MySpacessa.

J-rokkarin unelmointia, osa IV: Nykypäivän merirosvot

Piratismista on hankalaa kirjoittaa aiheen arkuuden vuoksi - netistä latailu kun on tuomittava lainvastainen että moraaliton teko. Toisaalta ilman pikku-Deppejä ja Orlandoja J-rock -scene Suomessa ei olisi luultavasti lähtenyt koskaan lentoon. Tänä päivänä on lisäksi vaikeaa löytää koskaan warettamatonta henkilöä, jolloin voidaan miettiä teon moraalisia ongelmia jos miltei jokainen ihminen asiaan on syyllistynyt. Tosin miljoona kärpästäkin voi olla väärässä.

Toisin kuin Mustaparta, nykyään bittimerirosvot kokoavat saaliinsa sekalaisesta kasasta mp3- ja videotiedostoja. Tätä nykyä harva enää vaivaantuu Tallinnan pahamaineisille piraattitoreille etsimään 50 Centin uusinta plättyä Internetin yleistymisen vuoksi. Vaikka levy-yhtiöt manaavat Internetin ilmaisjakelukanavat syyttäen näitä huonosta levymyynnistään, on piratismilla todistetusti hyviä puolia. Sika säkissä-periaate voidaan poistaa tarpeen tullen, jolloin levyjä uskalletaan ostaa ilman suurta pelkoa pettymyksestä. Musiikki on myös loppujen lopuksi kulttuuria, koko kansalle luotua viihdettä ja taidetta johon kapitalismin vuoksi kaikilla ei ole yhtäläistä mahdollisuutta. Työssä käyvää, 40-vuotiasta iskelmää jumputtavaa herrasmiestä ei voi täysin verrata opintotuella kituuttelevaan opiskelijaan. Lisäksi rajaton jakaminen mahdollistaa uusien kulttuurien ja erilaisten etnisten taustojen sävyttämän musiikin helpon kuuntelun, joka lisää avoimuutta genre- sekä kielirajoituksia kohtaan. Tässä kohtaa myös japanilainen musiikki astuu mukaan.

Minun on jo pelkän asemani vuoksi mahdotonta ylistää piratismia maasta taivaaseen, vaikka en siihen muutenkaan suuria syitä edellämainittujen lisäksi löydä. Siispä on hyvä pyrkiä tarkastelemaan eri osapuolia, joita nykyajan merirosvous koskettaa. Läheisin osapuoli luultavasti jokaiselle lukijalle on kuluttaja. Edut ovat selvät - ilmaista musiikkia niin paljon kuin tarvetta on ja laajakaista jaksaa kovalevylle puhkua. Haittoja ei suoranaisesti ole nähtävillä, sillä viruksesta hajonnut tietokone on helpoiten verrattavissa murron tapahtuessa hajonneeseen tiirikkaan ja sellaisesta valittaminen olisi varsin absurdia.
Levykauppiaille ja musiikkiyhtiöille piratismi on kaksiteräinen miekka. Vaikka nykyajan miltei järjetön musiikin latausmäärä näyttäisi selvästi aiheuttavan pahaa tappiota, kannustaa uusiin artisteihin tutustuminen myös näiden tukemiseen. Eräiden tutkimusten mukaan levy-yhtiöit menettäisivät noin 10-15% rahoistaan piratismille, joka kuulostaa suhteellisen uskottavalta omaan korvaani. Tutkimuksia on kuitenkin useita ja tulokset eriäviä, jolloin kyse on enemmänkin subjektiivisesta uskomuksesta kuin paperiin painetusta faktasta.

JaME on kuitenkin J-rock -sceneen painottuva sivusto, joten mitä suoranaista vaikutusta piratismilla on japanilaiseen musiikkiin ollut länsimaissa? Mahdotonta on varmaksi sanoa, mutta uskaltaisin väittää ettei pohjolasta löytyisi kuin muutamia kymmeniä aasialaisen populäärimusiikin ystävää ilman netin jakelukanavia. Tasa-arvoinen mahdollisuus hiden soolojen kuulemiseen on realistisesti ajateltuna hyväksyttävin selitys, miten hyvin pienilukuisesta alakulttuurista miltei populäärikulttuurin osa-alueeksi laskettavaksi liikkeeksi muuttuminen on ollut ylipäätään mahdollsta.
J-rockin tapauksessa niin levy-yhtiöt kuin kuuntelijat ovat saaneet lähinnä positiivista vaikutusta piratismista. Kokonaan uusi markkina-alue on syntynyt, joka on täynnä faneja valmiina tuhlaamaan rahansa artistien hyväksi jos siihen annetaan mahdollisuus. Tämän vuoksi myös levykaupat kuten Epe's, Levykauppa Äx sekä eritoten Mirri Music ovat saaneet lisätienestejä kukkaroonsa. Bändit ovat saaneet julkisuutta länsimaisessa mediassa että myös keikkoja, joista ilmeisesti artisti itse saa eniten rahaa. Toisinsanoen J-rockin tapauksessa huonoja puolia on naurettavan vähän, sillä kyseessä on ennen nettiä ollut periaatteessa olemattoman pieni joukko J-rokkareita.

Lopuksi on luultavasti soveliasta että mukavaa muistuttaa faneja edelleenkin artistien tukemisesta, sillä tulot ne artistin lentobensatkin maksaa. Lisäksi aito levy hyllyn perukoilla tai hikisissä kämmenissä on aina mukava fiilis, eikä ajatus kovaa työtä tekevän artistin auttamisestakaan kovin huono ole.

"Ilmatteeks pääsee halvemmalla", mutta maailmassa on yli 6 miljardia rahan keräilijää joten kai sitä voi välillä joukosta erottua?


Matias "Wainamoinen" Puro