maanantai 31. elokuuta 2009

Playzone 2009 ~Taiyou kara no tegami~ -Johnny's-musikaalinäytelmä. Tokio, 8. elokuuta 2009


Musikaalien suureksi ystäväksi lukeutuvana en epäröinyt lipun hankkimista kauaakaan, kun kuulin Johnny’s Entertainmentin perinteisen Playzone-esityksen osuvan oman matkani ajankohtaan sekä – ennen kaikkea – päähenkilökastiin sisältyvän mainetta keränneen junioriryhmä Kis-My-Ft2:n ja pitkäaikaisen ihailunkohteeni Uchi Hirokin. Playzone ehti olla jo vuosien ajan Johnny’s-ryhmä Shonentain bravuuri, mutta tänä vuonna musikaali testamentattiin kyseiselle nuoremmalle sukupolvelle, minkä myötä itse esitys oli täysin uudistettu ja sovellettu uusien päähenkilöiden näköiseksi.

8. elokuuta Tokion Aoyaman teatterilla pidetyn Playzonen alkuhässäkät eivät paljoa eronneet normaalikonsertin käytännöistä – henkilökeskeisen JE:n rutiinien mukaan rakennuksen ulkokatos oli pyhitetty fanitavaran myymiselle ja tytöistä koostunut ihmisjoukko ulottui valko-oranssien ostoskassiensa kanssa lähikaduille asti. Tavallisten keikkojen tavoin myös fanien ja yhtiöiden lähettämät kukkatervehdykset illan esiintyjille oli aseteltu riviin pääaulaan. Teatterin kahteen kerrokseen jaetut istuinpaikat sen sijaan muodostivat ikään kuin jättimäisen viuhkan lavan ympärille; violettisävyisesti valaistettu lava oli tyhjillään, mutta tarkkasilmäisimmät pystyivät huomaamaan lavatilan jatkuvan siitä muutaman metrin päässä olevan väliseinän jälkeen.

Musikaali tuntui alkavan aivan yhtäkkiä, kun sali pimeni ja Shonen Club –ohjelmasta tuttu Johnny’s-bändiryhmä Question? astui lavalle – ilman taputusta suurempia suosionosoituksia tosin, sillä musikaalikäyttäytymisen etikettiin eivät kuulu Japanissakaan erityisemmät hurraukset. Bändi aloitti pienen alkupuheen jälkeen ensimmäisen kappaleen, jonka aikana yleisön päät kääntyivät vasemmalle sivuovelle, josta astui sisään rentoihin vaatteisiin pukeutunut hattupäinen Uchi Hiroki kitara olallaan. Mies oli luonnossa kieltämättä yhtä kaunis kuin parhaimmissa photoshooteissaan, eikä pitkä esiintymislavoista pidetty tauko näkynyt tämän kasvoilla, kun hän rennosti käveli yleisön keskeltä lavalle, asetti kitaran eteensä, alkoi soittaa Question?:in mukana ja avasi äänensä. Ensimmäinen kappale sopi sekä melodialtaan että sanoituksiltaan täydellisesti Playzonen toiveikkaaseen teemaan, sillä hyvätuulinen laulu kertoi unelmien saavuttamisesta, uskalluksesta jatkaa eteenpäin sekä rohkeudesta aloittaa puhdas uusi sivu elämässä.

Laulun aikana väliseinä nousi ylös ja tilan takaosasta nousi korkea rakennelma, jonka kerroksiin oli asettunut seitsemän punahuppuista ihmistä katseet alaspäin. Kappaleen A-osan tullessa loppua kohti seitsikko hivuttautui alas ”hyllyiltä” ja saapui rivissä Uchin taakse. Tässä vaiheessa ryhmän henkilöllisyys oli varmasti jokaisen katsojan tiedossa, mutta jännittynyt ilmapiiri säilyi aina siihen asti, kun Uchi ja Question? siirtyivät vuorostaan kauemmas, seitsikko käveli lavan reunalle, repäisi huput pois päästään ja alta paljastui upeannäköinen Kis-My-Ft2, tuttavallisemmin Kisumai, kokonaisuudessaan. Yhtye jatkoi kappaleen loppuun ja kokoonpanon synkronoitu tanssi teki jo ensimmäisissä liikkeissä suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Ei liene enää ihmettelyn aihe, että monen mielestä JE:n parhaimpiin tanssijoihin lukeutuvat pojat löytyvät nimenomaan Kisumaista.

Ensimmäisen kappaleen jälkeen tulivatkin sitten näytelmäosuudet ja lavalla nähtiin melkeinpä koko näyttelijäkaarti yhdellä kerralla. Lyhyttä puheosuutta seurasi melko pian aina seuraava kappale. Japania vielä varsin huonosti osaavana en ollut niin perillä jokaisesta juonenkäänteestä, mutta elekieli ja äänensävy paljastivat itsessään musikaalin pääkohdat. Yleisesti musiikin ja laulun runsaus toivat erittäin suurta nautintoa, koska rekvisiitassa ja lavasteissa ei oltu turhia säästelty. Useimmissa kappaleissa oli jonkinasteinen teema – esimerkiksi kännykästä kertovaa laulua ennen näyttelijäjoukko hehkutti kovaan ääneen puhelimen käytännöllisyyttä ja miten sillä voisi vaikka soittaa Amerikasta Japaniin muutamassa sekunnissa. Täten laulussa oli siis cowboyhenkinen Amerikka-teema stetsonhattuineen, härkineen sekä kaktuksineen, mikä aiheutti hilpeyttä niin yleisössä kuin näyttelijöissä itsessään. Yksi parhaista huomioista olikin se, miten paljon esiintyjät näyttivät nauttivan tekemästään.

Johnny’s-musikaalit ovat täyttä fiktiota, mutta näytelmä tehdään todentuntuiseksi, kun kaikki käyttävät itsestään ja toisistaan oikeita nimiä ja henkilöiden luonteet ovat sinänsä hyvin realistisia. Musikaali oltiin lisäksi jaettu selvästi kahtia – ensimmäinen näytös kertoi ”ongelmista”, joita joukolla on Playzonesta ja sen toteuttamisesta, kun taas väliajan jälkeinen näytös oli puolestaan itse ”tämänvuotinen Playzone-esitys”, jonka riidan sopinut ryhmä esitti yleisölle onnistuneesti. Erityistä eripuraa ensimmäisessä näytöksessä oli Kisumain Fujigaya Taisukella ja Uchi Hirokilla, jotka musikaalissa esittivät hyviä lapsuudenystäviä ja joilla oli eri käsitys Playzonen toteuttamisessa. Lisädraamaa toivat Kisumain Kitayama Hiromitsu sekä Tamamori Yuta, joiden merkitys jäi silti itselleni vähän valitettavan epäselväksi – kiitos sen huonon japanin. MA:sta sekä Butoukan-ryhmästä tuttu Yara Tomoyuki esitti puolestaan Playzonen koreograafikkoa, joka riitatilanteessa joutui kerran jos toisenkin ikävään välikäteen ystävyksien riidassa. Yhtään naishahmoa emme valitettavasti saaneet kokea.

Yleisesti Aoyaman pieni lavatila oli käytetty erittäin taitavasti hyväksi. Yllätyksellisyyttä toivat sulavasti liikkuvat lavasteet sekä muun muassa näyttelijöiden juokseminen yleisön penkkirivien käytävillä ja yhtäkillinen hyppääminen istuinten edessä oleville kaiteille. Toisen näytöksen ollessa pelkkää musiikkia ja ”Playzonea”, yleisö pääsi astetta enemmän fiilistelemään tuttujen Johnny’s-kappaleiden tahdissa ja vilkuttelemaan ympäri salia juokseville pojille, joista useimmat myös palauttivat hellyydenosoituksia ottamalla ihmisiä käsistä kiinni, vilkuttamalla takaisin ja hymyilemällä valloittavasti. Parhaimmiksi hetkiksi toisesta näytöksestä jäivät ehdottomasti Uchin soolo-osuudet hänen laulaessa muun muassa Kanjani8-aikaista sooloa, Kis-My-Ft2:n sanoinkuvaamattoman seksikäs Fire Beat, samaisen Kisumain taitava Inori-esitys rullaluistimilla ja miekoilla höystettynä sekä tietenkin koko joukon esittämä loppulaulu, jonka aikana yleisön keskellä tuntui vahva yhteisöllinen liikutuksen tunne.

Musikaalin kiriessä loppua kohti näyttelijät eivät suinkaan pelkästään kumartaneet ja kadonneet lavan taakse, vaan esiintyjät esiteltiin vuorotellen taputusten saattelemana ja samalla jokainen sai mahdollisuuden puhua muutaman sanan. Ylpeys ja onnistumisen tunne paistoivat useimman silmistä, sillä harvoin JE:n debytoimattomat saavat tilaisuuden omaan musikaaliin. Näyttelijät taputettiin lavalle vielä toistamiseen ja muutaman lyhyen puheen sekä kiittelyn jälkeen lähes 3 tunnin musikaali saapui päätökseensä. Lyhyesti sanottuna japanilainen musikaalikokemus oli kerrassaan omalaatuinen ja sitä on mahdoton vertaa yhteenkään normaalikeikkaan, jolla olen ollut. Harvoin olen saanut noin lyhyestä ajasta yhtä vaikuttavia ja varmasti läpi elämän säilyviä muistoja.

-----

Teksti ja kuva: Matron (JaME Suomi)

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Jrockin lieveilmiöt: Fanfiction

Vesisade valuu taivaalta rakennuksien katoille, seinille, ihmisten päälle, maahan. Siltä eivät ole suojassa sateenvarjonkaan kanssa kulkevat. Hölmöt, luulevat, että se jotain auttaa. Kaksi miestä seisoo leveän katoksen alla. He ovat niitä harvoja, jotka ovat selvinneet vesisateesta kuivina. Miehet nojaavat rakennuksen seinään - toinen seisoen, toinen istuen. He ovat paenneet muita ihmisiä rakennuksen sisäpihalle.

"Tadashi", istuallaan oleva mies sanoo.

Kutsuttu mies ei vastaa, mutta hän on kuulolla.


(ichi - Sade)

-------------------------------


Fanfiction


Fanfiction on nimensä mukaisesti fanien tuottamia fiktiivisiä tarinoita, jotka perustuvat johonkin populaarikulttuurin tuotteeseen. Tarinat voivat lainata henkilönsä tai miljöönsä yhtä hyvin kirjasta, elokuvasta, pelistä kuin sarjakuvastakin, minkä lisäksi julkisuuden henkilöt ovat nykyään suosittu aihe. Myös jrockin yleistyminen viimeisten viiden vuoden aikana on vaikuttanut suomalaiseenkin fanfiction-kenttään, kun japanilaisista artisteista kirjoittaminen on tullut yhä suositummaksi.
Fanfiction-tarinoiden eli ficcien pääasiallinen julkaisukanava on internet. Jrock-fanfictionille on omistettu niin foorumeita, blogeja kuin nettisivujakin, ja netti on helppo kanava kenelle tahansa harrastajakirjoittajalle, koska esimerkiksi kustantajaa ei julkaisemiseen tarvita. Internetissä on myös mahdollista saada suoraa palautetta lukijoiltaan, mikä on monille kirjoittajille hyvin tärkeää. Ficcien kirjoittaminen on harrastus siinä, missä mikä tahansa muukin kirjoittaminen: se tarjoaa hauskaa ajanvietettä, mahdollisuuden ilmaista itseään ja kehittyä kirjoittajana. Monet ficciyhteisöt ovat myös tiiviitä sosiaalisia verkostoja, joita yhdistää samaan aikaan kaksi kiinnostuksenkohdetta: kirjoittaminen ja musiikki.


----------------------


Fanfictionin aktiivinen harrastaja Laura Vikström, 17, kertoi JaME Suomelle omista kokemuksistaan. Oulusta kotoisin oleva Laura kulkee Lost and Found -nettifoorumilla nimimerkillä ichi.

Kertoisitko aluksi vapaasti omasta ficciharrastuksestasi?

-Aloitin ficcaamisen yläasteella - kahdeksannella luokalla, jos oikein muistan. Sillon kirjoittelin lähinnä Harry Potter -ficcejä, mutta jotenkin ne jäivät sitten jo ennen yhdeksättä luokkaa. Sekin lähti varmaan siitä, että sivustolla, jolla julkaisin omia tekstejäni, alkoi yleistyä Potter-fanfiction, joten kokeilin asiaa itsekin. Siellä tuli luettua Harry Potter-ficcejä jonkin verran. Jrock- ja Potter-fandomin lisäksi en muilla fandomeilla ole kirjoitellut.

Jrock-fandomilla olen kirjoittanut elokuusta '07 ja lähemmäs sata ficciä - lyhyitä enemmänkin, mutta pari hieman pidempääkin. Lukenut olen puolestaan paljon enemmän. Todella paljon enemmän - en osaa edes arvioida, sillä määrä menee ainakin pariin sataan.

Fanficcaamisen lisäksi kirjoittelen novelleja ja jotain... raapaleita tai miksi niitä voisi kutsua, kun eivät ne runojakaan ole. Sellaista ajatuksenjuoksua lähinnä. Tavallisten novellien kirjoittaminen on jäänyt, kun olen enemmän siirtynyt fanfictionin puolelle. Välillä kyllä tulee olo, että pitäisi alkaa kirjoittaa jotain tavallista novellia, mutta usein ne jäävät kesken heti ensimmäisellä sivulla.

Entä mikä pitää sinua edelleen harrastuksen parissa?

-Tämän harrastuksen parissa minua pitää varmaan... Hankala kysymys. Varmaan henkilöt, se miten ihmiset kirjoittavat heidät tekstiin ja miten heidän ympärille luodaan maailma.

Kuinka tärkeä osa elämääsi fanfiction ja j-rock ovat?

-Kyllä varmaan pärjäisin ilman fanfictionia ja j-rockia, mutta jos ne minulta tässä elämäntilanteessa vaan poistettaisiin, niin minuun jäisi omanlaisensa tyhjiö. Istun kuitenkin koneella ja pyörin Lost and Found -foorumilla aika paljon, joten niiden puuttuminen olisi outoa, koska olen tottunut siihen elämäntyyliin. Kyllä ne siis loppujen lopuksi ovat aika tärkeitä, vaikken ilmiötä arkena ehkä ehdi huomatakaan.

Keistä kirjoitat ja miksi? Haluatko välittää jonkin viestin kirjoituksillasi?

-Kirjoitan aika monista henkilöistä. Henkilö/henkilöt riippuvat aivan siitä, millaista tekstiä olen hakemassa. En tietoisesti yritä välittää mitään viestiä kirjoituksillani. Lähinnä haluan että jos kirjoitan jostakin tunteesta, ihmiset voisivat tuntea sen fiiliksen tai vastaavasti ymmärtää ,miltä se voisi tuntua.

Kumpi on fanfictionissa sinulle tärkeämpää: fan vai fiction? Kirjoitatko ja luetko fanittaaksesi vai kirjallisuusmielessä, vai molempia? Ovatko ficit mielestäni verrattavissa muuhun kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen?

-Fanfiction on aivan verrattavissa muuhun kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Mielestäni se on osa kirjallisuutta, vaikka henkilöt eivät olekaan omasta päästä vedettyjä. Kirjoittamistahan se on, vain hieman eri muodossa. Pidän yleisestikin lukemisesta, joten sen takia tykkään lukea fanfictioniakin, mutta on siinä erilainen viehätys, kun henkilöt ovat julkisuuden henkilöitä eivätkä tosiaan jonkun toisen keksimiä. Luen ficcejä ehkä siis ihan lukemisen ilosta ja fanittaakseni.

Kuinka tärkeää ficcien julkaiseminen ja kommenttien saaminen on sinulle?

-Julkaiseminen ja kommenttien saaminen on vähän viha/rakkaussuhde minulle. Kun julkaisen, aina ei tyydytä se, että kyseinen teksti on katsottu monta kymmentä kertaa, mahdollisesti jopa yli sata kertaa, eikä kommentteja ole kuin yksi. Kommenttien saaminen on minulle todella tärkeää. En odota kommentilta kuitenkaan rakentavuutta, vaan mieluummin kuulen lukijan rehellisen mielipiteen. Julkaisen fanficeistäni 95% ja jokaisella kerralla tietenkin toivon, että saisin kommentteja ja mielellään paljon. Mutta ainahan kommenttien määrät ja laadut eivät itselle kelpaa, vaikka kaikki on tietenkin otettava vastaan, kun vapaaehtoisesti kuitenkin julkaisee.

Onko sinulla kirjoittajaesikuvia?

-Pidän J.K Rowlingista ja Stephenie Meyeristä, mutta en luokittelisi heitä kirjoittajaesikuvikseni. En usko, että minulla on ketään esikuvia kirjoittamisen suhteen - en ole asiaa ainakaan tiedostanut.

Millaista on hyvä fanfiction?

-Hyvä fanfiction on... onnistunutta. Sellainen, mistä lukija nauttii ja voisi kuvitella jopa lukevansa sitä uudestaan. Kun saa lukijan miettimään tekstiä vielä jälkikäteen. Se on hyvää fanfictionia.

Teksti: Amber (JaME Suomi) & Matron (JaME Suomi)
Kuva: Laura Vikström

lauantai 1. elokuuta 2009

Jrockin lyhyttä matematiikkaa: sukupuoli ja sen funktiot

Ne, joille ulkonäköön panostavat japanilaisrokkarit ovat vieraampaa lajia, esittävät tragikoomisuuteen asti kysymystä näiden sukupuolesta. Tästä pitäisi älytä olla kimpaantumatta: tutkimusten mukaan kaikki aasialaiset kasvot näyttävät kautta linjan samanlaisilta, jollei niihin ole tottunut, eikä tarkan stailauksen luvatussa maassa edes vaatetuksesta voi aina tehdä varmoja johtopäätöksiä. Toki tilanne saa huvittavia piirteitä, kun asia on itselle arkinen, mutta samaa epäilyä ja arpomista saa kuulla jatkuvasti muilta.

Visuaalisestikin viihdyttävät aasialaismuusikot siis osaavat totuttujen sukupuolinormien rikkomisen taidon. Hameet ja meikit ovat kaikille sopivaa rekvisiittaa, ja se, mitä on niiden alla, on kauneuden tavoittelussa toissijaista.

Vaikka monet kuuntelijat pyrkivät perässä samaan, voi keskiverron j-harrastajan sukupuolesta heittää helpon arvauksen edes henkilöä näkemättä. Todennäköisyys on noin yhden suhde neljään; länsimaissa, ainakin Suomessa, japanilainen musiikki viehättää selkeästi useampia tyttöjä kuin poikia.

Vaikka sitä ei tätä androgyynien kaunokaisten massaa vilkaisemalla heti arvaakaan, on j-skene siis selkeästi sukupuolittunut: naispuolisilla on ylivalta yleisössä, miehillä taas lavalla. Tämä on tottuneille perusriisiä, mutta miksi ja miten siihen päädytään?

Tuskin voidaan mennä väittämään, että muusikoiden sukupuoli yksiselitteisesti johtaisi koostumukseltaan tietynlaiseen fanikantaan. Esimerkiksi suomipunkkarit ovat enimmäkseen miehiä, mutta niin ovat heidän faninsakin. Pääasiassa naisten esittämä listapoppi kiskoo puoleensa paljolti nuoria naisia, ja pehmeämpi rock taas raikaa niin miesten kuin naistenkin kitaroista ja stereoista.

Ainakaan itse en ole myöskään törmännyt aasialaismusiikkia arvostavien parissa mihinkään skenen sisäiseen sukupuolisyrjintään. Toisinaan oikeastaan tuntuu, että miespuolisia japanilaismusiikin kuuntelijoita harvinaisuutensa vuoksi arvostetaan enemmän, jopa naurettavuuteen asti. Silti he säilyvät vähemmistönä.

Miksi ero on näin selkeä? Itse musiikillahan ei ole sukupuolta, eikä näissä porukoissa usein ulkonäölläkään. Miksi kuitenkin tyttöihin ja poikiin suhtaudutaan täälläkin niin eri tavalla?

Ehkä tämä on itseään ruokkiva ilmiö. Pojat ovat fanirivistöissä harvemmassa, joten heitä ihmetellään; tästä taas syntyy kuva, että kyse on jotenkin oletusarvoisesti tyttöjen jutusta, ja mukaan uskaltautuvat pojat ovat jonkin sortin kummajaisia niin ulkopuolisten kuin muiden fanienkin silmissä. Niinpä he säilyvätkin harvinaisina ja täten ihmetyksen aiheina.

Sukupuolirajoilla leikittely sallitaan staroille, mutta ihailijoitten keskuudessa samat rajoitteet jakavat porukan vakaasti kahteen hyvin erikokoiseen ryhmään.

Olisi hienoa, jos osaisimme olla vain samaa porukkaa, katsoa näitten muurien läpi samalla tavalla kuin muusikoitten stailauksen ohi ja nähdä vain ihmiset, jotka nauttivat samasta musiikista.

Teksti: Jimir