sunnuntai 27. huhtikuuta 2008

Jonotuksen kehittäminen

JaME Suomen tiimiläiset ovat vastaanottaneet monenlaista palautetta keikkajonotuksen toimivuudesta. Kolmeen tuntiin lyhennetty aika valitettavasti kärjensi jononmuodostuksen ryntäystyyppiseksi, johon osallistuvien turvallisuudesta olemme olleet huolissamme. Hankalaa asiaa on pohdittu monelta kantilta ratkaisua löytämättä, jonka vuoksi annammekin teille suoran mahdollisuuden vaikuttaa. Kerro jonotukseen liittyvä kehitysideasi joko vastaamalla tähän postaukseen tai lähettämällä se yksityisesti palautelomakkeemme kautta.

Pidäthän kuitenkin muutaman faktan mielessäsi:

- Jonotusaika on kolme tuntia eikä sitä näillä näkymin voi pidentää. Syynä on suurten massojen paikalla roikkumisen aiheuttama häiriö.

- Lippujen numerointi hidastaisi sisäänpääsyä huomattavasti. Jonotuksen erityisjärjestelyt eivät voi pidentää tai muutoin haitata Tavastian henkilökunnan työpäivää.

Kiitämme kaikkia ongelman pohtimiseen aikaansa käyttäviä - toivon mukaan voimme tulevaisuudessa nauttia keikoista huolettomin mielin.

perjantai 11. huhtikuuta 2008

The Candy Spooky Theater 23.03.2008

23. maaliskuuta kolme vaikuttavan näköistä herrasmiestä saapui jo ani varhain isänmaahamme esiintyäkseen samana iltana Helsingin Gloriassa. Konsertti sujui paremmin kuin hyvin, ja väsyneinä, mutta tyytyväisinä The Candy Spooky Theater piti keikkansa jälkeen vielä nimikirjoitustenjakotilaisuudenkin. Hieman myöhästynyt haastattelu oli määrä pitää puoli yhdentoista tienoilla, ja saapuessamme Glorian backstagelle kohtasimme kolme kuin suoraan Tim Burtonin The Nightmare before Christmas -elokuvasta tupsahtanutta väsynyttä miestä, basisti Peggyn, kitaristi Kiddy Skeletonin sekä laulaja Jack Spookyn.

”Hei, hauska tavata teidät kaikki”, aloitimme haastattelun. ”Esittelisittekö itsenne lukijoillemme?” “Olen Jack Spooky”, kuului salaperäisen ja pelottavannäköisen vokalistin suusta, ja tämä tervehti meitä kumartaen pienesti. ”Kiddy Skeleton”, kitaristi vuorostaan vastasi nyökäten. ”Olen Peggy”, sanoi saparopäinen basisti.

”Minkälaiset asiat Suomessa ovat mielestänne niin outoja, että ne saavat teidät nauramaan?” kuului seuraava kysymys. Bändiläiset pohtivat asiaa pienen hetken, kunnes Jack vastasi kysymykseen erittäin poliittisesti: ”Mikään ei sinänsä naurata, mutta olen todella vaikuttunut Suomen maisemista ja tästä kaupungista. Tyyli jolla kaupunki on rakennettu on mahtava.” Itse olin varsin tyytyväinen vastaukseen. On mukavaa, että ulkomaalaisille jää hyvä kuva Suomesta. ”Oli myös todella hienoa nähdä, kuinka innoissaan fanit olivat tänä iltana. Se oli suuri yllätys!” täydensi Kiddy silminnähden innostuneena.

Seuraavaksi tiedustelimme jäseniltä, mitä asiaa he kenties kaipaavat Japanissa. Vastausta ei täytynyt kauaa odottaa: ”Japanilaista ruokaa”, sanoi Jack kuin tykin suusta.

The Candy Spooky Theaterin pukeutumis- ja esiintymistyyli on tunnetusti todella vaikuttavaa ja tuo väistämättä mieleen kuin mieleen halloweenin. Siksipä kysyimmekin, jahka maailmassa on jokin muu juhlapäivä, jota bändi voisi edustaa. Jäsenet tuumivat asiaa hetken, kunnes Peggy avasi suunsa: ”Varmaankin Aho-matsuria, japanilaista kesäfestivaalia”, tämä vastasi virnuillen. ”Siinä ihmiset pukeutuvat yukataan, joka on kimonon tyylinen puku”. Bändin jäsenet remahtivat nauruun, eli kaikki mitä ilmeisimmin olivat samaa mieltä basistin kanssa.

Seuraavaksi tiedustelimme bändin kantoja fanien lahjoihin. ”Kaikki lahjat ovat aina todella mieluisia, ja tulen niistä iloiseksi”, Jack Spooky vastasi nypläillen paitansa hihaa. ”On mukavaa, että fanit ajattelevat meitä ja muistavat meitä lahjoilla.”

”Nyt on aika siirtyä hieman erilaisiin kysymyksiin”, sanoimme. ”Oletteko valmiita?” Kaikki nyökkäilivät hyväksyvästi.

”Kävellessäsi tiellä huomaat maassa täynnä seteleitä olevan lompakon. Viettekö sen poliisille vai pidättekö itsellänne?” kuului kysymys. Jäsenet virnistelivät ja Jack Spooky vastasi ensimmäisenä kieltävästi. ”En välittäisi siitä, kävelisin vain ohi”, hän mumisi. ”Minä laittaisin sen taskuuni”, Kiddy Skeleton sanoi nauraen. ”Ottaisin sen mukaani, mutten laittaisi sitä housuihini… vaan pantsuihini”, vastasi Peggy hihittäen. Nauru tarttui oitis muihinkin bändin jäseniin.

Kaikki tahtovat jotain asioita pois maailmasta, ja uusia tilalle. Kysyimme The Candy Spooky Theaterilta, mitä asioita he tahtoisivat muuttaa maailmassa. ”Olisi mukavaa, jos siniset meret muuttaisivat värinsä verenpunaiseksi”, vastasi Jack imagonsa mukaisesti. ”Minä pidän juomisesta”, sanoi Kiddy, ”joten olisi mahtavaa, jos kykenisin ottamaan meristä veden pois, ja laittamaan olutta ja sakea tilalle. Silloin menisin uimaan joka päivä.” Bändin jäsenet nauroivat taas, ja vastaus nauratti meitäkin. ”Mikä on Suomen suosituin vihannes?” kysyi Peggy. Vastasimme, että porkkana. ”Ottaisin kaikki muut vihannekset pois maailmasta, ja istuttaisin porkkanan siemeniä tilalle”, hän sanoi nauraen.

”Mitä eläintä vieressäsi oleva henkilö muistuttaa?” kysyimme seuraavaksi. Kysymys aiheutti virnistyksiä bändin jäsenten kasvoilla, ja Peggy aloitti vastauskierroksen: ”Kiddy muistuttaa kameleonttia”. Kiddy vilkaisi Peggyä, eikä vastaus selvästikään miellyttänyt häntä. Sitten hän kohdisti katseensa Jack Spookyyn ja mittasi tätä hetken silmillään. ”Jack muistuttaa laiskiaista”, hän sanoo viimein räjähtäen nauruun. Myös Jackin suupielet nykivät. Hän katsoi hetken Peggyä ja kertoi vastauksensa. Tässä kohtaan kielimuuri tuli vastaan, sillä tulkki ei tiennyt kyseisen eläimen nimeä englanniksi. Oliko peli menetetty? Saimmeko koskaan tietää, mitä eläintä Peggy muistuttaa? Onneksenne voin kertoa, että Peggyllä oli ässä hihassaan, nimittäin piirtotaito. Hän piirsi kyseisen eläimen tulkin muistiinpanopaperille ja nähdessämme vastauksen, emme voineet kuin nauraa. Jack Spookyn mielestä Peggy muistuttaa tavalla tai toiselle vyötiäistä.

Seuraavaksi otimme selvää, tahtoisivatko Peggy ja Kiddy Skeleton syrjäyttää Jack Spookyn ja ryhtyä itse The Candy Spooky Theaterin laulajaksi. Juuri kun Kiddy oli avaamassa suunsa vastatakseen, sammuvat huoneen valot mystisesti. Alkuhämmingistä huolimatta emme antaneet asian häiritä enempää, vaan jatkoimme haastattelua entiseen malliin. Nyt Kiddy sai tilaisuuden vastata: ”Jos syrjäyttäisimme Jackin, ei The Candy Spooky Theater olisi enää The Candy Spooky Theater”, hän vastasi asiallisesti. ”Tyyli, jolla musiikkimme olisi silloin tehty, ei olisi enää samanlaista. Me tarvitsemme Jackia.”

Pyysimme bändin jäseniä kuvittelemaan aivan tuiki tavallisen maanantaiaamun. Kaikki on kuten ennenkin, lukuun ottamatta pikkuseikkaa, että he ovat vaihtaneet vartaloita vieressään istuvan henkilön kanssa. ”Miten reagoitte?” kysyimme. Jäsenet pohtivat asiaa tovin, kunnes Kiddy avasi suunsa: ”Ai miten me reagoisimme, vai miltä meistä tuntuisi, vai…?” Selvennämme, että sekä että. Jack virnisti ja vastasi: ”Jos muuttuisin Peggyksi, varmistaisin ensin että se on varmasti Peggyn vartalo”, hän sanoi. ”Sen jälkeen tekisin kaikkea ilkeää.” Kaikki naurahtavat ja Peggy mulkaisee vokalistia. ”Jos minusta tulisi Kiddy, olisin ensin todella yllättynyt”, vastasi vuorostaan Peggy. ”Shokista toivuttuani joisin todella paljon alkoholia, sillä Kiddy pystyy juomaan, minä en.”

”Jos ette olisi japanilainen, minkä maan kansalainen tahtoisitte olla?” tiedustelemme jäseniltä. Jack mutristi suutaan ja sanoi lopulta: ”Tahtoisin olla suomalainen.” Imarteleva vastaus! Pian Peggykin vastasi: ”Minäkin tahtoisin olla suomalainen!” Kaksin verroin imarreltu olo. ”Minä tahtoisin olla italialainen”, Kiddy mutisi. ”Siellä on mafia”, hän täsmensi ja sai kaikki nauramaan.

Seuraavaksi kysyimme, minkä supervoiman Jack Spooky, Peggy ja Kiddy Skeleton mahdollisesti tahtoisivat itselleen yhden päivän ajaksi. ”Olisi hienoa pystyä kontrolloimaan maailmaa”, vastasi Jack. ”Minä tahtoisin osata lentää”, kertoo Peggy hieman vaatimattomamman toiveensa. Kiddy virnistää ja vastaa: ”Haluaisin kyetä kontrolloimaan kaikkia maailman naisia!” Taas kyseisen kitaristin vastaus sai kaikki läsnäolijat nauramaan.

Sopien Jack Spookyn edellisen kysymyksen vastaukseen, kysyimmekin seuraavaksi miten he hallitsisivat maailmaa, tajutessaan eräänä kauniina päivänä olevansa maailmanhallitsijoita. ”Todella itsekkäällä tavalla”, vastaa Jack. ”Minäkin hallitsisin maailmaa itsekkäästi”, Kiddy sanoo. ”Jos joku tulisi tielleni, niin…” tämä mumisee vielä nyrkkiään puiden. ”Minä myös”, vastaa Peggy taas kovin vaatimattomasti.

”Onko teillä viestiä suomalaisille faneillenne?” esitimme viimeisen kysymyksemme. ”Kiitos todella paljon tästä mahtavasta kokemuksesta”, Jack sanoo nyökäten. ”Olimme todella yllättyneitä fanien energisyydestä tänä iltana. Pidimme paljon Suomesta ja ilman konserttiamme olisimme jääneet paitsi monesta asiasta”, hän lopetti. Kaikki oli siis mennyt paremmin kuin hyvin, mikä oli helpotus kuulla.

”Kiitos paljon ajastanne, ja hyvää loppukiertuetta!” toivotimme väsyneille bändin jäsenille. Kello oli jo reilusti yli 11 lopetettuamme haastattelun ja päästimme bändin jäsenet maistelemaan juuritulleita McDonald’s aterioitaan. ”Kiitos!” bändi vastasi vielä hymyillen nauliten katseensa sitten ranskalaisiinsa. He maistoivat yhdet ja heidän kasvonsa levisivät hymyyn, joka ulottui melko pitkälti korvasta korvaan. ”Hyvää!!” he huudahtivat kuin yhdestä suusta. En ihmettele lainkaan, että The Candy Spooky Theaterin jäsenten vatsat murisivat varmasti lujempaa kuin kymmenen karhua, sillä päivä oli ollut hyvin pitkä.

Haastattelijoina toimi Ake ja Katrin, kuvista kiitos Heikki Mitikalle.

-

Keikan jälkeen nimmaritilaisuusjonon saadessa muotoaan kyselimme satunnaisilta yleisön jäseniltä jälkifiiliksiä.

Keitä olette?
Antti, Jessie, Johannes ja Tessa.

Kerropas Antti. Millainen keikka oli?
- Mielenkiintoinen.. ja yllättävä. Tosin vähän jotain tollaista odotinkin sen perusteella mitä mä olin aikasemmin kuullut näiden keikoista.

Oletko kuunnellut The Candy Spooky Theateria kauan Jessie? Tai fanittanut?
- No en mä kauheen kauaa. Mutta ennen kun tuli tieto et ne tulee Suomeen, niin olin jo sitä ennen ollut fani.

Jonotitteko kauan?
Johannes: Joo, mä tulin yhdeksältä aamulla jonoon ja mun kaverit tuli jo seitsemältä.

Eli olet ollut eturivissä? Oliko kivaa?
- Joo olin eturivissä ja oli kivaa.

Entäs Tessa, millanen oli keikka?
- Aivan mahtava, eturivistä koettuna.

Vastasiko se kaikkia odotuksiasi?
- Joo, paitsi, että olin vähän pettynyt siihen että ne soitti samoja kappaleita uudelleen.

Mitä lisää olisit sitten odottanut?
- Olisin halunnut, että ne olis soittanut Exosistin, mutta Zull teki sen..joten..

Ymmärrettävää. Kiitos teille!

------


Kuka olet?
- Emmi

Millainen konsertti mielestäsi oli?
- Sanoinkuvaamattoman..seksikäs!

Ai että oikein seksikäs? Mikä siitä sitten teki seksikkään?
- Kaikki! Mm. Peggyn putoilevat alushousut.

Odotitko keikan olevan tällainen?
- En odottanut näin paljoa!

Kauanko jonotit ja oliko jonottaminen sen arvoista?
- Aamuyhdeksästä. Ja oi kyllä, se oli sen arvoista.

Ja viimeinen kysymys: kuka on lempijäsenesi ja miksi?
- Peggy. Hänen persoonallisuutensa on vain niin täydellinen. (nauraa)

lauantai 5. huhtikuuta 2008

Dio - distraught overlordin haastattelu

Saimme mahdollisuuden viettää aikaa ja haastatella Dio - distraught overlordia bändin Nosturin keikan jälkeen.

Yhtyeen jäsenet suuntasivat konsertin jälkeen nimmaritilaisuuteen, jolloin singahdimme backstagelle valmistelemaan haastattelua. Olimme yhteisvoimin päättäneet tämänkertaisen haastattelun eroavan normaaleista ja tehtävänämme olikin järjestää Diolle levyraati ja esittää heille muutama musiikkiaiheinen kysymys.

Asetuimme Nosturin backstagen sohville odottamaan Dion paluuta. Pian jäsenet saapuivatkin paikalle yksi kerrallaan ja asettuivat aloilleen polttaen savukkeita tai syöden tarjolla olevaa ruokaa tai karkkia. Osa jäsenistä esitteli toisilleen faneilta saamiaan lahjoja ja he kyselivät meiltä tulimmeko haastattelemaan. Jouduimme istuskelemaan tovin ennen kuin viimeinen jäsen, kitaristi Kei saapui paikalle ja haastattelu pystyttiin aloittamaan.

Bändin manageri kyykistyi oheemme Denkan istuutuessa lattialle hänen viereensä, jolloin he ilmoittivat tulkkaavansa yhdessä japanista englantiin ja päinvastoin. Selitimme laittavamme Dion jäsenet suomalaisten asemaan; kuunnellessaan Dion musiikkia suurin osa suomalaisista ei ymmärrä sanoituksista sanakaan, joten he arvioivat musiikkia laulajan lauluäänen sekä musiikin laadun perusteella.

Vei hetken ennen kuin manageri ja jäsenet ymmärsivät mitä aioimme tehdä, ja he innostuivat saadessaan mahdollisuuden arvostella suomalaista musiikkia. Jokaiselle jäsenelle jaettiin eriväriset numeroidut kortit (Mikarulle siniset, Ivylle keltaiset, Erinalle vihreät, Denkalle oranssit ja Keille vaaleanpunaiset), joilla he äänestivät kappaleille pisteitä. Pisteitä annettiin yhdestä viiteen, yksi oli huonoin pistemäärä, viisi paras. Myös manageri päätti osallistua näyttämällä pistemääränsä sormillaan, ja pian asetimme mukanamme tuodun pienen kauttimen pöydälle ja annoimme palaa:

Apulannan Reunallat -kappaleen tunnettu intro lähti soimaan ja Dion jäsenet keskittyivät kuuntelemiseen. Apulanta sai keskinkertaiset pisteet jäsenten ja managerin kuunneltua keskittyneesti valitsemamme pätkä loppuun. Seuraavaksi soitettu Diablon kappale Read my scars sen sijaan sai paremman vastaanoton, ja kolmosten ja nelosten seasta kysyimme Ivylta miksi hän piti kappaleesta peräti viiden pisteen verran.
- Pidän usein koskettimien äänestä, siksi pidän tästä kappaleesta.

Diablon jälkeen siirryimme jälleen suomenkieliseen musiikkiin ja soitimme pojille Kotiteollisuutta. Jo lähes alusta saakka jäsenet etsivät nopeasti lappujensa seasta kakkosia nyrpeiden ilmeiden kera. Erina kuitenkin hymyili iloisesti ja antoi kappaleelle neljä pistettä. Jäsenet sanoivat antaneensa huonot pisteet, koska kappale oli heidän mielestään ”yksinkertaisesti vain tylsä”.

Kwanin microphoneayen intron aluettua manageri ja Denka luulivat toisen meistä, JaMEn haastattelijoista, puhuvan kappaleella. Korjasimme väitteen, ja pian taustabiitin ja Marikon räppäämisen alettua näyttivät kaikki muut paitsi Mikaru saman tien kortteja, joista jokaista koristi numero 1. Nauraen keräsimme pisteet paperille managerin sanottua kappaleen halvan kuuloiseksi ja kysyimme Dion jäseniltä: ”Ettekö te pidä hiphopista?”
Mikaru: (englanniksi) Pidän hiphopista, mutta sen suhteen pidän miesäänestä, en naisen.

Nightwishin kappale Sleeping Sun sai osakseen paljon paremman vastaanoton Kwanin ja Kotiteollisuuden jälkeen ja kaappasi itsellensä jopa kaksi vitosta.
Erina: Se oli kuin fantasiamusiikkia.
Manageri: Hän pitää fantasiamusiikista. Kappale oli erittäin hyvä!

Nousevan suomalaisyhtyeen Northerin death unlimited -kappale sai suhteellisen hyvän vastaanoton ja laulun edettyä osioon, jossa kuuluu huuto ”Fuck you and die!”, Denka ja Mikaru virnistelivät leveästi - kappaleen loputtua osa jäsenistä antoi sille jopa aplodit. Päätimme soittaa heti perään jotain hieman rauhallisempaa, ja Poets of the fallin Illusion and dream -kappaleen alkusoinnut saivat jokaisen jäsenen ilmeen heltymään. Laulu sai parin kolmosen lisäksi osakseen jopa neljä vitosta, joita jäsenet esittelivät innoissaan. Erina piti kappaleen melodisuudesta ja Denka sanoi lauluosuuksien ja laulajan äänen olleen vain ”niin siistejä”.

Jatkoimme hieman paremmin tunnetulla musiikilla: seuraavana soi The Rasmuksen In the Shadows. Yllätyimme suunnattomasti sen saadessa myös lukuisia vitosia hymyileviltä ja innoissaan olevilta jäseniltä. Kappaletta sanottiin ”nerokkaaksi” ja Laurin ääntä kehuttiin mielenkiintoiseksi ja hienoksi.

Lopetimme levyraatimme hieman raskaammalla raidalla, Turmion Kätilöiden Pirun nyrkillä. Jo alkuhetkistä lähtien jäsenet naurahtelivat vauhdikkaan intron vuoksi ja osa heistä keinutteli päätään laulun mukana. Tasaisten kakkosten ja nelosten sarjan jälkeen Mikaru selitti kappaleen olleen mukiinmenevä, mutta laulajan äänen olleen epämieluisa, manageri sanoi sen olleen liian nopeatempoinen alusta asti ja valitti lauluosuuden puutteesta, ja Denka puolestaan totesi Turmion Kätilöiden olleen liian meluisaa.

Kiitimme heitä levyraatiin osallistumisesta ja kyselimme heiltä vielä muutaman musiikkiaiheisen kysymyksen.

Vaikka Dion soundi onkin sangen raskas, ilmoittivat Ivy ja Mikaru suureksi yllätykseksemme kuuntelevansa vapaa-ajallaan poppia. Mikaru kertoi kuuntelevansa r&b:tä, siinä missä Erina innokkaana ilmoitti kuuntelevansa heviä ja "fantasiamusiikkia", joka sai muut nauramaan. Denka sanoi pitävänsä hevistä ja loud rockista, ja Kei julisti ylpeänä pitävänsä "extreme musiikista".

Eurooppalaisista bändeistä Mikaru sanoi ihailevansa the Beatlesia ja ilmoitti myös halunneensa ryhtyä laulajaksi alun perin juuri John Lennonin vuoksi. "Halusin kuulostaa John Lennonilta", selitti Dion laulaja kysyessämme lisää asiasta. Ivy tunnusti häpeilevästi, ettei hän edes tiennyt mitään eurooppalaisia yhtyeitä tai artisteja. Kei tunnusti pitävänsä englantilaisesta Cradle of Filthistä. Denka kyseli paikalla olevilta suomalaisilta Sonata Arcticasta ja kuultuaan yhtyeen olevan suomalainen hän julisti pitävänsä heidän musiikistaan kovasti!

Erina tunnusti saksalaisen Helloweenin olleen syy muusikoksi ryhtymisen takana ja että etenkin Kai Hansen on inspiroinut häntä.

Tästä keskustelu siirtyikin luontevasti jäsenten idoleihin ja vaikuttajiin. Denka kertoi ihailleensa japanilaisia visual kei -bändejä kuten X Japania ja Luna Seata, johon myös Kei yhtyi. Ivy taasen ihailee hieman muista poiketen T.M.Revolutionia.

Muistellessaan idoleitaan bändin jäsenet kertoivat meille miksi kukin on valinnut instrumenttinsa aikoinaan. Erinan aloittaessa vastauksensa, joku tokaisi "Kai Hansen", mikä sai kaikki jälleen nauramaan. Hymyillen, Erina jatkoi: "Ihailen metallimusiikin nopeita kitarasooloja ja hienoja melodioita, minkä johdosta minäkin halusin ryhtyä soittamaan kitaraa." Hetken hiljaisuuden jälkeen Kei kertoi meille ihailleensa X Japanin hideä suunnattomasti ja sen vaikuttaneen kitaransoiton valintaan. "Basso sopii mielelleni," julisti Ivy sanomatta muuta.

Mikaruun kääntyessämme hän vastasi mietteliäänä kitaransoittoa elehtien: "Kitaran soittaminen on vaikeaa. Rumpujen soittaminen on vaikeaa. Ja bassonkin. Joten... Minä laulan!" Jälkeenpäin kuulimme tätä seuranneen jäsenten ja muiden paikallaolijoiden naurunremakan kuuluneen alempiin kerroksiin asti.

"I just love drums! (Minä vain rakastan rumpuja)," sanoi Denka meille englanniksi lattianrajasta.

Lopuksi pyysimme bändiä sanomaan muutaman sanan suomalaisille faneilleen. "Viesti faneille?" huudahti Erina japaniksi hymyillen leveästi.

Ivy tuntui hieman ujostelevan aluksi, mutta hetken päästä hän totesi pieni hymy huulillaan, että "Suomessa on hyvin kylmä, joten olkaa varovaisia ettette sairastu."

Ivyn vieressä istuva Erina kulutti eniten aikaansa viestiinsä ja mietti jokaisen sanan huolellisesti: "Koska Suomessa oli todella hauskaa tällä Euroopan-kiertueella, haluan ehdottomasti tulla Suomeen myös ensi kerralla, joten odottakaa meitä innolla."

Mikaru ilmoitti sormi huulikorullaan haluavansa lisää miettimisaikaa ja vuoro siirtyy Keille, joka kertoi kiertueen olleen hauska ja nauttineensa siitä. Denka kertoi Kein myös sanoneen muistavansa kiertueen jokaisen keikan ja nauttivansa olostaan myös ensi kerralla.

Katsottuamme Denkaa odottavasti tämä antoi oman viestinsä englanniksi: "Thank you for listening to our musics... I love Finland! (Kiitos, että kuuntelette musiikkiamme. Rakastan Suomea!)". Vastaus sai aikaan lisää hyväntahtoista naurua.

Mikaru, joka koko haastattelun ajan vastaili meille englanniksi, sanoi: "Tämä oli viimeinen kiertuepäivämme ja olin erittäin onnellinen. Ja... tulen takaisin!" Noustuamme sohvalta ja kiittäessämme jäseniä ja manageria haastattelusta Mikaru huutaa vielä: "And more crazy next time! (ja ensi kerralla vielä hullumpaa!)", joka saa jälleen kerran kaikki nauramaan. Kiitimme ja kumarsimme jokaiselle jäsenelle. Päästyämme Erinan kohdalle yritti hän antaa meille takaisin värikkäät äänestyskorttinsa, joten sanoimme jäsenten voivan pitää ne, mikä sai Erinan hihkumaan onnellisena.

Dion jäsenten aplodien ja omien kiitostemme jälkeen poistuimme Nosturin bäkkäritiloista heiluttaen vielä viimeisen kerran jäsenille, jotka vastasivat huutaen meille hyvästejä ja heilutellen peräämme.


Klikkaamalla kuvaa näet levyraadin tulokset eriteltynä:



Haastattelijoina toimi karmik & Katrin, kuvista kiitos Heikki Mitikalle.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

An Cafe 15.03.2008

Suuresti odotettu, jo aikaisessa vaiheessa loppuunmyyty An Cafen ensimmäinen Suomen-keikka herätti ajatuksia myös JaME-tiimin keskuudessa.



Anu

Iloinen An Cafe rikkoi kansan aamuaskareita luomalla kontrastia Helsingin keskustaan - siinä missä jokunen fani tuhersi onnensekaista itkua kamerakännykkään taltioituja muistoja ja käsissä ritisevää nimikirjoituspaperia vaalien, päätyivät tavalliset pulliaiset lykkäämään ostosreissujaan. Selitettyäni uteliaalle, joskin hyväntuuliselle vanhukselle jonotuksen syyn, vastasi tämä olleensa juuri viemässä valokuviaan kehitettäväksi... Parempi onni ensi kerralla.

Bändin musiikkiin en koskaan sen lähemmin tykästynyt, eikä sitä siksi ole muutamaa kappaletta enempää tullut kuunneltua. Itse keikka kuitenkin todistautui odotusteni mukaiseksi viihdyttäväksi iltamaksi, vaikkakin omasta mielestäni kappaleista vain muutama erottui tasaisesta melodiamassasta edukseen. Esiintymistä ympäröinyt piristävä tunnelma sen sijaan, eritoten useiden synkempien rock-keikkojen jälkeen koettuna, oli jo sinällänsä paikalle saapumisen väärti ihmisten hyppiessä, tanssiessa ja toistaessa fureja Mikun perässä, ainaisen adrenaliinipitoisen moshaamisen sijasta. Mikun pirteyden lisäksi huomiota keräsi Yu-ki, joka toimi keikan valopilkkuna ylivuotavan svengaavine liikkeineen, sekä Terukin kommentti lumisesta Helsingistä, josta hän kirjoitti myös bändin blogiin jo lauantaiaamuna.

Välillä positiivista tunnelmaa täysillä hehkunut meno tosin uhkasi yltyä ällösöpöksi asti, esimerkistä riittänee jo levyltäkin kuunneltuna sekavia ajatuksia nostattava Nyappy in the World 3... Kaikeksi onneksi aidosti koskettaneet balladit tasoittivat tilannetta varsin onnistuneesti ja keskimääräisesti konsertista jäi pikemminkin hauskan rento fiilis kuin lutuisten asioiden ja tunteiden yliannostus... joskin oman suosikkini Ryusei Rocketin puuttuminen jäi hieman kaivelemaan.


Miru

Kuullessani, että Ancafe on tulossa Suomeen, innostuin hirvittävästi, koska olen fanittanut bändiä hyvin paljon aina siitä lähtien, kun kuulin heistä. Mielestäni bändi on vain mennyt parempaan suuntaan ja tullut suositummaksi, ja oli jo aikakin, että he löysivät tiensä myös tänne. Ainoa asia, mikä tietenkin harmitti hieman, oli se, etten koskaan päässyt näkemään bändiä silloin, kun Bou oli vielä osa kokoonpanoa, mutta myös bändin uudet jäsenet oli kiva nähdä.

Mielestäni koko keikka oli mahtava ja sen energisyys oli aivan toista luokkaa kuin aikaisemmilla jrock-keikoilla, joilla olen ollut. En tietenkään muuta odottanutkaan, koska kyseessähän oli yksi jrockin ”nyappyimmista” bändeistä. En ollut keikalle mennessäni vielä ehtinyt tutustua Ancafen uusimpaan levyyn, ja oli positiivista huomata, että bändi oli antanut tilaa myös vanhemmalle tuotannolle. Erityisesti fanien suosikeille.

Koko keikan alkaessa Maple Gunmanilla, tiesin, ettei pettymyksiä voisi tulla. Myös Antikkun uusi tuotanto kuulosti erittäin hyvältä, ja uusin levy onkin soinut hyvin ahkerasti kotona keikan jälkeen. Erityisesti Nyappy in the World 3 tempaisi mukaansa keikan aikana hauskan kuuloisella kertosäkeellä, jota oli helppo laulaa hetkessä mukana, vaikka biisi ei ennestään tuttu ollutkaan. Mikun vibraava ääni tosin sai minulta hyvät naurut muutamaan kertaan keikan aikana. Riemun kiljahduksen sai puolestaan Snow Scene heti, kun sen kaunis intro kajahti soimaan.

Pojat olivat juuri niin suloisia kuin voi odottaakin ja tuntuivat olevan hyvin innoissaan tulevasta Euroopan kiertueesta. Heidän lavaesiintymisensä oli mielestäni hyvin luonnollista (söpöjä hyppelyitä myöten!), ja uudet jäsenet olivat kuin kotonaan siellä myös. Erityisen sydäntä lämmittävää oli se, kuinka hyvin pojat ottivat fanit huomioon puhuessaan meille sekä englantia että jonkin verran suomea. Ja puhetta riitti! Jokainen heistä sai oman kommenttinsa. Myös yleisö oli hyvin mukana, mikä varmasti antoi bändille vain lisäpontta seuraavia keikkoja varten, mutta kukapa ei lähtisi mukaan näin energiseen menoon. Bändin esittely-hetki oli myös erittäin mieleen jäävä ja hauska täyte biisien välillä. Puhumattakaan Mikun cheerleader-huiskista! ^o^

Itse olin erityisen innoissani Takuyan ja Kanonin näkemisestä, ja Terukin puhe lumisesta Helsingistä liikutti tämän fanitytön melkein kyyneliin asti ollessaan jotakin niin herttaista. Ainoa asia, mikä jäi harmittamaan, oli keikan lyhyys, tai ehkä se vain tuntui lyhyeltä, koska aikahan lentää juuri silloin, kun on hauskinta. Koko keikasta jäi ihanan haikea fiilis Smile Ichiban II Onnan ollessa viimeinen esitetty biisi – kyseinen kappale on yksi ehdottomista Antikku-suosikeistani.

Kaiken kaikkiaan koko keikka oli mahtava elämys, ja ainakin Miku lupasi, että he tulevat tänne uudestaan, ja toivon todella, että niin myös tapahtuu.


Matron

En sanoisi, että ennen An Cafen Suomen-keikkaa olisin pahemmin arvostanut bändiä – aikaisemmat ällösöpöt keikkakokemukset ja Boun ylistäminen monien fanien keskuudessa saivat aikaan pelkkiä kylmiä väreitä ja mielestäni yhtye oli vähintäänkin yliarvostettu. Tämän myötä lähdin Tavastialle ns. ”puoliläpällä” ja odotukseni olivat niin alhaalla kuin mahdollista; mielenkiinnolla odotin ainoastaan kosketinsoittaja Yuukin näkemistä, sillä hänellä on mielestäni ollut asenne kohdallaan alusta saakka.

Sainkin yllättyä keikasta, ja pahasti.

Pirteä tunnelma loi täysin erilaisen fiiliksen kuin aikaisemmat Suomen jrock-keikat, jotka ovat vahvasti edustaneet synkkää ja rankempaa tyyliä. Yllätyksekseni Mikun ääni ei kuulostanutkaan enää niin lapsellisen ärsyttävältä kimitykseltä, vaan laulutekniikassa oli tapahtunut huima kehitys. Salissa olin basisti Kanonin puolella, mutta valitettavasti söpön basistin hermostuneisuus oli käsinkosketeltavissa ja näkyi mm. putoamisena lavalta sekä yleisenä kömpelyytenä. Kaikesta huolimatta pidin juuri hänestä kaikkein eniten heti Yuukin jälkeen. Yuuki olikin aivan omaa luokkaansa lavalla; hän tanssi villisti ja heitti biiseihin niin upeat tilutukset kosketinsoittimillaan, että pystyin seuraamaan afromiehen esiintymistä pelkästään suu auki.

Uudessa kitaristissa Takuyassa oli riittävästi hellyttävyyttä, mutta onneksi hän ei sortunut ällösöpöyteen ja tämän myötä An Cafen kokonaiskuva olikin paljon raikkaampi aikaisempaan verrattuna. Rumpali Terukia en hirveästi huomioinut, mutta kaiken kaikkiaan hän suoriutui soitossaan hyvin.

Kappaleista erityisen hyvin jäi mieleen Nyappy In The World 3, jonka aikana Miku heilutteli hassuja cheerleader-huiskiaan ja yleisö näytti olevan täysin mukana kappaleen yksinkertaisten furien sekä tarttuvan kertosäkeistön ansiosta. Myös bändin kokoonpano esiteltiin ennennäkemättömällä tavalla ja yleisö sai taputtaa yksinkertaista rytmiä ja huutaa jokaisen jäsenen nimen ilmoille vuorotellen – käytäntö toi mieleen keikat Japanissa.

Konsertti jätti hyvän mielen ja suurin osa (minä mukaanluettuna) yleisöstä lähtikin Tavastialta hymy korvissa.