Raportti Pakkahuoneen jonotusrintamalta Miyavin keikalla

Syyskuun 22. päivänä, jota moni oli varmasti odottanut hartaasti vapisten, oli sää suorastaan mainio jonotusta ajatellen: ei mahdoton, mutta kyllin viileä ja hankalasti tuulinen, jotta saattoi tuntea uhrautuneensa Miyavin vuoksi. Liian mukavaksi keikkaa edeltävä hengailu ei kuitenkaan päässyt muotoutumaan, sillä jonossa syntyi erimielisyyttä siitä, pitääkö jonotuskieltoja noudattaa. Osa paikalle tulleistahan leiriytyi Pakkahuoneen uuden sisäänkäynnin eteen jo aamuvarhaisella, vaikka luvallinen jonotusaika olisi alkanut kolmelta. Kiista onnistui pahoittamaan monen mielet, mutta ei viemään jonon etupään vääryydellä vallanneita omille paikoilleen.

Pari tuntia ennen ovien aukeamista tunnelma oli kuitenkin korkealla ja saimme kerättyä jopa muutaman uhrin haastateltavaksemme.

Kaikki haastatellut olivat tyytyväisiä siihen, että myös Tampere alkaa saada osuuttaan j-rockin livekeikoista.
- Tampere on keskempänä Suomea, joten pohjoisemmassakaan asuvilla ei mene niin paljoa rahaa, totesi 14-vuotias Jossu.

- Juna- ja bussiliput eivät vie kaikkia rahoja, joten keikalle pääsee varmemmin, sanoi puolestaan samanikäinen Jan.
Miyavi olikin houkutellut paikalle ihmisiä Oulusta asti. Myös Pakkahuoneen tilavuutta ja kätevää jonotuspaikkaa kehuttiin – tosin torialuekin tahtoi jäädä vaarallisen pieneksi jonon tuntuessa kasvavan ikuisesti.

Paikalla ei tainnut olla yhtään, joka olisi luokitellut itsensä lieväksi faniksi, tai ainakaan uskaltanut tunnustaa sitä. Kysyttäessä arviota omasta faniudesta asteikolla yhdestä kymmeneen ei kukaan valinnut numeroa kuuden alapuolelta.

- Olen varmaankin 9, koska olen fanittanut Miyavia jo 4 vuotta, kertoi 12-vuotias Alajärveltä saapunut Essi.

Eniten kehuja saivat Miyavin ulkonäkö, soittotaito ja persoonallisuus.
- Toivottavasti Miyavi myös tanssii paljon, koska se on tosi ihanaa katseltavaa, Essi lisäsi.

Varsin moni toivoi settilistalta löytyväksi Selfish Loven tai Super Heron. Myös Freedom Fightersia ja Itoshii Hitoa toivottiin. Valitettavasti näistä toiveista ainoastaan yksi kävi toteen, mutta haastateltavien terveiset Miyaville ainakin kuulostivat varmoilta.

- Vedä hyvä keikka ja jatka samaa rataa, toivotti Jan. Sini, Iida ja Essi sen sijaan lähettivät terveisensä suorastaan kuorossa:

- Me rakastetaan sua!

-------------------------

Jimir&Amber

Rakkautta & Anarkiaa: animesta elokuvaksi ja paketti Helsingin Kinopalatsiin

Helsingin 22. kansainväliset filmifestivaalit starttasivat 17. syyskuuta ja kestivät aina 27. päivään saakka. Jokavuotisesta laajasta aasialaisesta elokuvatarjonnastakin tuttu festivaali keräsi yli 50 000 myytyä lippua.

Mamoru Hosoda: The Girl Who Leapt Through Time

------------------------


Kiistatta Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien mielenkiintoisinta Aasia-tarjontaa edusti tänä vuonna 1970-luvun huippusuositun animesarjan elokuvaversio Yatterman, jonka käyttötarkoitustarjonta on vähintäänkin yhtä laaja kuin festivaaleilla nähty ihmismäärä; filmi pitää uskollisesti sisällään niin kirjavaa sarjakuvamaisuutta kuin tyypillistä japanilaista huumoria pienillä härskeillä vitseillä höystettynä. Kulttimestari Takashi Miiken tuorein elokuva ei välttämättä lukeudu ohjaajan ehdottomasti parhaimpiin, mutta viihdettä se tuo katsojalleen kuitenkin niin paljon, että aliarvioiminen ei tunnu soveliaalta.

Juoneltaan Yatterman ei sinänsä hätkäytä sen suuremmin. Kissamainen pahiskaunotar Doronjo (upea Fukada Kyoko) ja hänen kaksi idioottia apuriaan (Kobayashi Kendo ja Namase Katsuhisa) ovat kuulleet legendan neljästä ympäri maailmaa ripotellusta maagisesta palasta, jotka yhdistämällä omistaja saa kaikki unelmansa toteutettua ja sen myötä valloitettua maailman. Kolmikko ryhtyy suunnittelemaan systemaattista aarteenetsintää, mutta onneksi kaksi Yatterman-sankaria, Gan-chan (jpop-tähti Sakurai Sho) ja hänen tyttöystävänsä Ai-chan (Fukuda Saki), ovat tuottamassa vastarintaa koviksille, ja näin soppa on valmis. Hämmennystä tuo lisää Okamoto Anrin esittämä viaton Shoko-tyttö, joka toivoo saavansa isänsä takaisin samaisten ihmepalojen avulla ja onnettomalla olemuksellaan saa Yattermanit suojelemaan itseään. Tarina pyörii siis muutaman henkilöhahmon ympärillä ja elokuvan aikana päästään reissaamaan niin egyptimäisissä maisemissa kuin täysin futuristisessa ympäristössäkin. Pahikset ja hyvikset juoksevat palojen perässä, ja eiköhän jokaisen mahdollisen paikan tullen synny taisteluja, joiden toteutus on kieltämättä harvinaisen tyylikästä kaikella räiskyvyydellään, värikkyydellään ja sekavuudellaan. Toisaalta kamppailujen vaikuttava lopputulos ei pistä ihmettelemään, sillä elokuvaa varten rakennettiin muun muassa aito jättirobottikoira, joka esittää tarinassa Yattermanien uskollista Yatta-wan-robottiystävää.

Suurimman ilon Yattermanissa tuottaa sen viljelemä huumori, jonka kanssa ei säästellä missään välissä. Tyhmäksi luonnehdittu apuri himoitsee kaunista Doronjoa pakkomielteisesti, Doronjo itse haaveilee rauhallisesta perhe-elämästä huvittavan stereotyyppisesti, pahat hahmot saavat köniinsä lukuisissa räjähdyksissä, robottikoiralla ilmenee seksuaalisia haluja ja jopa Shokon isän traaginen kohtalo on esitetty niin huumoripitoisesti, että katsojalla on melkeinpä vaikeuksia olla nauramatta koko kohtausta putkeen. Japanilaiset kevyeen katseluun tarkoitetut elokuvat ja draamasarjat kulkevat hämmentävän usein samaa juonipolkua, joten lopputulos ei aiheuttane kenellekään sen suurempaa hämmennystä, vaikka viimeiseen asti huvittavia aiheita riittääkin. Arvattavasta ratkaisusta huolimatta Yatterman pitää siis yllään mielenkiinnon lopputeksteihin asti, jotka itse asiassa ovat myös yllättävän merkittävä osa elokuvaa – Sakurai Shon Arashi-poppiryhmän laulama Believe on nappivalinta filmin päätöskappaleeksi, jonka aikana nähdään vielä hauskasti toteutetut henkilöhahmoesittelyt. Musiikilla on elokuvassa muutenkin yllättävän suuri osa, sillä osa kohtauksista on lastenfilmien tapaan pelkkää laulamista – mieleenpainuvimmaksi musiikkihetkeksi jäänee Doronjon ja palvelijoiden tanssikoreografeilla maustettu laulu, jonka aikana kolmikko tunnelmoi pahoja suunnitelmiaan.

Kaksimielisistä vitseistä huolimatta Yatterman on tarkoitettu viihdyttäväksi, toimintatäytteiseksi pätkäksi, jonka sarjakuvamaisuutta ei edes yritetä kiistää. Romanttiset kohtaukset on minimoitu, ja niiden sisältö ei vavisuta, vaan pikemminkin naurattaa hieman. Myöskään dialogi ei missään vaiheessa ravisuta kekseliäisyydellään, mutta se lukeutuu lopulta Yattermanin vahvuudeksi – perustuksellista puhetta ja syvällistä juonta ei tarvita kaksituntiseen elokuvaan, jonka päätarkoituksena on kevyt japanilainen viihde. Pituudeltaan Yatterman onkin erinomainen; tarina kiteytyy lopussa, mutta se myös pitää katsojan koukussaan loppuun asti, eikä penkissä ehdi puutumaan.

Hienoimman suorituksen Yattermanissa tekee ehdottomasti Fukada Kyoko, vaikka Sakurai Shon näyttelijätaidoissakaan ei ole valittamista. Yatterman-nimestä huolimatta elokuvan pääosaksi tuntuu silti kummasti nousevan Doronjo. Vaihtoehtoisesti Fukadan esiintyminen saattaa olla toki niin hiottua ja paneutuvaa, että näyttelijätär huomaamattaan korjaa potin itselleen.

Viihdyttäväksi pätkäksi tarkoitettu elokuva joutuu toisaalta törmäyskurssille, kun alkaa miettiä sen kohdeyleisöä – suositellako Yattermania lapsenmielisille japanifriikeille, alkuperäisen Yatterman-animen faneille, jpopin ystäville, jopa lapsille vai erittäin oudon huumorintajun omaaville? R&A-näytöksen yleisö kuitenkin koostui yllättävänkin suuresta ikähaarukasta, ja jatkuvalta naurumekkalalta oli vaikea välttyä, joten päätelmäni osunevat kaikkien edellä mainittujen määritelmien välimaastoon.



------


Teksti: Matron (JaME Suomi)

Kuvat (c): 2006 TOKIKAKE Film Partners & 2008 Tatsunoko Production/Yatterman Film Partners

Maan alta Tavastialle - onko ainoa tie ylöspäin?

Japanilaisen musiikin harrastajapiirit ovat Suomessa jo sen verran laajat, että kaikki niihin aktiivisestikaan kuuluvat eivät tunne toisiaan. Itse ilmiö kyllä tunnetaan, ehkä peräkorpien satavuotisimpia erakkomajoja lukuun ottamatta, kaikkialla, vaikka sen ilmentymät ja käytännöt eivät vielä tuttuja olisikaan.

Harrastajia, tarjontaa ja mainetta on enemmän – on selvästikin otettu askel kohti suuren yleisön tietoisuutta tai jopa suosiota, valtavirtaa. Emme ole enää selkeästi eri lajeja.

Vaan kutsuako tällaista ”oman” ryhmän esiintuloa sitten kukoistuskaudeksi vai rappioksi?

Askeleella massojen tietoisuuteen on hyvät puolensa. Levyjä, vaatteita tai muita tykötarpeita ei enää ihan aina tarvitse tilata lähempää auringonnousua ja odotella sitten päiviä, parhaassa tapauksessa viikkoja, että pääsee maksamaan kukkaronsa ruvelle posti- ja tullimaksuista. Mieluisalle keikalle lähteminen ei enää ole joko naurettava haave tai pyhiinvaellus kohti vararikkoa – esimerkiksi matka pääkaupunkiin tuntuu varsin lyhyeltä suhteutettuna siihen, että jokunen vuosi takaperin j-rockia livenä nauttiakseen oli lennettävä muutaman valtion ja meren yli.

Asiasta keksii kuitenkin narisemista, mikäli on allekirjoittaneen tavoin mieltynyt kyseiseen urheilumuotoon: rajan hämärtyminen perehtyneiden ja ummikkojen välillä aiheuttaa nimittäin nopeasti mahdollisuuden jakaa itse skene uusiin ja vanhoihin faneihin. ”Me ja ne” -asenne elää siis edelleen. Kun elintila ympäröivässä maailmassa on vakiintunut, siitä aletaan taistella porukan sisällä – sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti.

Joskus on vaikea päättää, kumpi ottaa pattiin: ne, joita j-musiikki kiinnostaa vain, koska se on muodikkaan erilainen ja nykyään helposti valittava trendi, vai ne, jotka ovat valmiita tyrmäämään muut fanit tietämättömiksi vapaamatkustajiksi vain sillä perusteella, että nämä eivät olleet täysi-ikäisiä, kun hide kuoli. Elitismi undergroundissa tai sieltä alkunsa saaneissa ryhmissä ei ole yhtään oikeutetumpaa kuin se, että tupakkapaikalla stringejä nostellessa haukutaan v**un h*roksi sitä, joka ei omista Vuittonin laukkua.

Väitän, että japanilainen musiikki ei ole aate. Sillä on toki omat kulmakivensä, tärkeät käsitteensä, joihin ei voi olla törmäämättä skeneen upottuaan, mutta ei mitään yksilörajat ylittävää periaatetta, jota voisi toteuttaa väärin. ”Nyyppien” erottelu ja syrjiminen vetoamalla kaiken väärin ymmärtämiseen ei siis ole perusteltua.

Tältä valtavirran läheisyys ja vaikutus siis näyttävät näiden rillien taakse.

Oletko itse törmännyt j-skenessä elitismiin? Onko lempibändin keikka Tavastialla sinulle unelmien täyttymys vai lopun alku, vai etkö usko lainkaan, että japanilainen musiikki tempautuu vielä valtavirtaan? Onko joitakin tunnusmerkkejä, joita todellisen fanin tulisi täyttää, tai asioita, joita tulisi tietää, jotta voi nimittää itseään j-rockin harrastajaksi? Onko idiootteja olemassa, saako niitä potkia?

Jaa kokemuksesi, näkemyksesi tai ajatuksesi jättämällä ne kommenttina tähän blogimerkintään. Voit käyttää omaa nimeäsi tai nimimerkkiä, tai halutessasi kommentoida myös täysin anonyyminä.

Antaa flamettaa!

Jrockin lieveilmiöt: Miitit

Sana ’miitti’ polveutuu englanninkielen sanasta ’meeting’ ja miitiksi kutsutaan arkikielenkäytössä Internet-yhteisön jäsenten fyysistä tapaamista. Tapaaminen sisältää usein yleistä yhdessä oleilua, keskustelemista, tutustumista tai esimerkiksi pelejä. Japanilaisen musiikin yleistymisestä huolimatta kanssaihmisiä saattaa olla vaikea löytää omasta kotikaupungista, joten miitit ovat arkipäivää nykyään myös jrock-yhteisöissä. Suomen ensimmäisistä jrock-miiteistä on huhuja jo 90-luvun alulta lähtien, mutta todellinen räjähdys tapahtui vasta 2000-luvun puolivälissä. Kulta-aika on jatkunut aina tähän päivään asti.

Aikaisemmin useimmat jmusiikki-aiheiset miitit kulkivat yksinkertaisesti nimellä ”jrock-miitit”, mutta sekä fanikannan että eri bändigenrejen tietoisuuden lisäännyttyä myös jrock-miitit ovat entistä useammin tarkemmin spesialisoituneita; foorumien miittitopiceista voi bongata niin Gazette-miittejä kuin vain täysi-ikäisille tarkoitettuja tapaamisia. Miitit antavat mahdollisuuden ujoillekin ihmisille hankkia lisää sosiaalista kontaktia, kun ensitutustuminen on jo tapahtunut anonyymisti verkon välityksellä. Internet-ihmisten tapaamisessa on toki hyvä muistaa mahdolliset riskit, mutta suurimpien ja tunnetuimpien foorumien järjestämiin tapahtumiin voi varmasti lähteä jokainen turvallisin mielin.

------------------

JaME Suomi jututti 17-vuotiasta Janetta Perttusta, joka lukeutuu aktiivimiittailijoihin Lost and Found -nettifoorumilla. Orivedeltä kotoisin olevan Janetan voi bongata nasutai-nimimerkin alta.

Milloin olit ensimmäistä kertaa miitissä? Millaista oli?

- Ellen nyt aivan väärin muista, uskaltauduin ensimmäistä kertaa miittiin vuoden 2006 tammikuussa. Siihen aikaan miitit rajoittuivat ostoskeskushengailuun ja asianmukaisissa kaupoissa kiertelyyn, joten miksikään erityisen antoisaksi kokemus ei muodostunut. Osasyylliseksi lasken tosin sen, että kyseisenä päivänä minulla oli reippaanlaisesti kuumetta – olin liian pelokas jäädäkseni kotiin toipumaan, kun puolituntemattomat ja tuntemattomat ihmiset odottivat minun ehdottomasti tulevan paikalle. Tietenkin hieman jännitti tulla ’heitetyksi räiskyvien persoonien keskelle’, vaikka mukana oli myös silloinen paras ystävä.

Mikä on paras miittikokemuksesi?

- Parhaimpiin kokemuksiin luen Lost and Found –foorumin Piknikmiitin (28.7.2007), joka oli minulle ensimmäinen yli 20 henkilöä sisältänyt miitti. Silloin olin jo kerännyt tarpeeksi rohkeutta kommunikoidakseni muutenkin kuin erilaisilla äännähdyksillä, ja pian huomasinkin löytäneen useiden kanssa jonkin, mitä voisi kutsua yhteiseksi säveleksi. Ja suurin osa sävelistä jatkuu yhä, eikä silloin levitettyä huumorin ilosanomaa ole tähän päiväänkään mennessä unohdettu! Aika kului kuin siivillä, vaikka ulkoilmamiitiksi suunniteltu tapahtuma jouduttiinkin siirtämään sisätiloihin suomalaiselle tuurille ominaisen sateen takia…

Entä mikä on kurjinta, mitä miittaillessa voi sattua tai sinulle on sattunut?

- Kurjimpiin kokemuksiini lukeutuu se, kun erään miittiporukan kanssa saimme niin suuren riidan aikaan, ettei joitakin silloin rikottuja ystävyys- ja kaverisuhteita ole ilmeisesti vieläkään saatu kunnolla ehjiksi.

On myös kurjaa, jos porukka jakautuu isossa miitissä fandomin mukaan (kliseinen esimerkki the GazettE –fanit ja Dir en grey –fanit), tai olemassa olevien klikkien ja kaveriporukoiden mukaan. Itse ainakin koen miitit uusien kontaktien luomiseen tarkoitetuksi ja mielelläni heitän vanhentuneen läpän roskakoriin ja siirryn ystävieni tutusta läheisyydestä jonkun uuden, mahdollisesti kiinnostavaksi osoittautuvan tyypin seuraan. Tätä suosittelen ihan kaikille, vaikka vain miitin yleisen fiiliksen kannalta!

Tarvitaanko miittejä enää nykyään, kun keikkoja ja muita harrastajia yhteen kokoavia tapahtumia on niin paljon?

- Mielestäni miiteissä ei tarvitse enää panostaa niiden määrään ja järjestämistiheyteen, vaan laatuun. Todellakin j-keikkoja yms. tapahtumia on tarjolla nykyään niin runsain määrin, ettei joka kuukausi ole edes mieltä, aikaa tai rahaa kokoontua yhteen. Kuitenkin isompia ja harvinaisempia miittejä on hyvä järjestää, näin on mahdollisuus kerätä laajempi skaala ihmisistä, jotka käyvät keikoilla ja jotka eivät käy keikoilla jne.

Pidätkö enemmän hengailumiiteistä vai sellaisista, joissa on jokin tietty teema? Miksi? Mitkä ovat hauskimpia teemoja?

- Ennen ns. hengailumiitit olivat paljon lähempänä sydäntä, kun saattoi jutella ja nauraa suunsa kuivaksi ja vatsalihaksensa kipeiksi ilman, että mikään keskeytti. Nykyään kuitenkin suosin enemmän teemamiittejä, sillä tavallinen yhteen pakkautuminen ja random mutustelu ja jutustelu aiheuttavat helposti juuri niitä aiemmin mainitsemiani klikkiytymiä, kun piirit ovat sen verran pienentyneet ihmisten käydessä tutummiksi ja tutummiksi. En noissa teeman omaavissa miiteissä ole päässyt vielä(kään) poikkeamaan, mutta mm. täysi-ikäisille tarkoitettu "spugemiitti" kuulostaa niin eksoottisen viehättävältä, että iän suodessa taidan sellaiseen osallistua…

Jos saisit järjestää miitin ihan minne tahansa, missä se pidettäisiin ja miksi?

- Kaikkein ideaalisin miittauspaikka japanilaisesta musiikista innostuneille olisi tietenkin Japani. Syitä ei varmaankaan tarvitse sen enempää eritellä. Tällaisen toteutus taas voisi olla hieman, miten sen nyt sanoisi, mahdotonta.

Glamourista pieninä annoksina viehättyvänä olen myös leikitellyt ajatuksella Hotelli Kämpissä järjestettävästä miitistä – taas toinen taloudellisesti hankala idea toteuttaa. Miittiin saisi juhlavuutta, virallisuutta ja vastaavaa, jota en oikein osaa pukea sanoiksi. Valitettavasti tämän räväkämpää mielikuvitusta minulla ei tämän aiheen suhteen ole, pahoitteluni.

Mikä on seuraava miitti, johon aiot suunnata?

- Kuulin vähän juttua, että Tampereelle päin on tulossa vakava keskustelumiitti, tai impromiitti kakkonen. Ensimmäisen improvisaatioteatteriin pertustuvan miitin jouduin raskain mielin jättämään väliin, mikä osittain surettaa yhä, joten sieltä minut todennäköisesti bongaa seuraavaksi!

Teksti: Amber (JaME Suomi) & Matron (JaME Suomi)
Kuva: Janetta Perttunen

Playzone 2009 ~Taiyou kara no tegami~ -Johnny's-musikaalinäytelmä. Tokio, 8. elokuuta 2009

Musikaalien suureksi ystäväksi lukeutuvana en epäröinyt lipun hankkimista kauaakaan, kun kuulin Johnny’s Entertainmentin perinteisen Playzone-esityksen osuvan oman matkani ajankohtaan sekä – ennen kaikkea – päähenkilökastiin sisältyvän mainetta keränneen junioriryhmä Kis-My-Ft2:n ja pitkäaikaisen ihailunkohteeni Uchi Hirokin. Playzone ehti olla jo vuosien ajan Johnny’s-ryhmä Shonentain bravuuri, mutta tänä vuonna musikaali testamentattiin kyseiselle nuoremmalle sukupolvelle, minkä myötä itse esitys oli täysin uudistettu ja sovellettu uusien päähenkilöiden näköiseksi.

8. elokuuta Tokion Aoyaman teatterilla pidetyn Playzonen alkuhässäkät eivät paljoa eronneet normaalikonsertin käytännöistä – henkilökeskeisen JE:n rutiinien mukaan rakennuksen ulkokatos oli pyhitetty fanitavaran myymiselle ja tytöistä koostunut ihmisjoukko ulottui valko-oranssien ostoskassiensa kanssa lähikaduille asti. Tavallisten keikkojen tavoin myös fanien ja yhtiöiden lähettämät kukkatervehdykset illan esiintyjille oli aseteltu riviin pääaulaan. Teatterin kahteen kerrokseen jaetut istuinpaikat sen sijaan muodostivat ikään kuin jättimäisen viuhkan lavan ympärille; violettisävyisesti valaistettu lava oli tyhjillään, mutta tarkkasilmäisimmät pystyivät huomaamaan lavatilan jatkuvan siitä muutaman metrin päässä olevan väliseinän jälkeen.

Musikaali tuntui alkavan aivan yhtäkkiä, kun sali pimeni ja Shonen Club –ohjelmasta tuttu Johnny’s-bändiryhmä Question? astui lavalle – ilman taputusta suurempia suosionosoituksia tosin, sillä musikaalikäyttäytymisen etikettiin eivät kuulu Japanissakaan erityisemmät hurraukset. Bändi aloitti pienen alkupuheen jälkeen ensimmäisen kappaleen, jonka aikana yleisön päät kääntyivät vasemmalle sivuovelle, josta astui sisään rentoihin vaatteisiin pukeutunut hattupäinen Uchi Hiroki kitara olallaan. Mies oli luonnossa kieltämättä yhtä kaunis kuin parhaimmissa photoshooteissaan, eikä pitkä esiintymislavoista pidetty tauko näkynyt tämän kasvoilla, kun hän rennosti käveli yleisön keskeltä lavalle, asetti kitaran eteensä, alkoi soittaa Question?:in mukana ja avasi äänensä. Ensimmäinen kappale sopi sekä melodialtaan että sanoituksiltaan täydellisesti Playzonen toiveikkaaseen teemaan, sillä hyvätuulinen laulu kertoi unelmien saavuttamisesta, uskalluksesta jatkaa eteenpäin sekä rohkeudesta aloittaa puhdas uusi sivu elämässä.

Laulun aikana väliseinä nousi ylös ja tilan takaosasta nousi korkea rakennelma, jonka kerroksiin oli asettunut seitsemän punahuppuista ihmistä katseet alaspäin. Kappaleen A-osan tullessa loppua kohti seitsikko hivuttautui alas ”hyllyiltä” ja saapui rivissä Uchin taakse. Tässä vaiheessa ryhmän henkilöllisyys oli varmasti jokaisen katsojan tiedossa, mutta jännittynyt ilmapiiri säilyi aina siihen asti, kun Uchi ja Question? siirtyivät vuorostaan kauemmas, seitsikko käveli lavan reunalle, repäisi huput pois päästään ja alta paljastui upeannäköinen Kis-My-Ft2, tuttavallisemmin Kisumai, kokonaisuudessaan. Yhtye jatkoi kappaleen loppuun ja kokoonpanon synkronoitu tanssi teki jo ensimmäisissä liikkeissä suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Ei liene enää ihmettelyn aihe, että monen mielestä JE:n parhaimpiin tanssijoihin lukeutuvat pojat löytyvät nimenomaan Kisumaista.

Ensimmäisen kappaleen jälkeen tulivatkin sitten näytelmäosuudet ja lavalla nähtiin melkeinpä koko näyttelijäkaarti yhdellä kerralla. Lyhyttä puheosuutta seurasi melko pian aina seuraava kappale. Japania vielä varsin huonosti osaavana en ollut niin perillä jokaisesta juonenkäänteestä, mutta elekieli ja äänensävy paljastivat itsessään musikaalin pääkohdat. Yleisesti musiikin ja laulun runsaus toivat erittäin suurta nautintoa, koska rekvisiitassa ja lavasteissa ei oltu turhia säästelty. Useimmissa kappaleissa oli jonkinasteinen teema – esimerkiksi kännykästä kertovaa laulua ennen näyttelijäjoukko hehkutti kovaan ääneen puhelimen käytännöllisyyttä ja miten sillä voisi vaikka soittaa Amerikasta Japaniin muutamassa sekunnissa. Täten laulussa oli siis cowboyhenkinen Amerikka-teema stetsonhattuineen, härkineen sekä kaktuksineen, mikä aiheutti hilpeyttä niin yleisössä kuin näyttelijöissä itsessään. Yksi parhaista huomioista olikin se, miten paljon esiintyjät näyttivät nauttivan tekemästään.

Johnny’s-musikaalit ovat täyttä fiktiota, mutta näytelmä tehdään todentuntuiseksi, kun kaikki käyttävät itsestään ja toisistaan oikeita nimiä ja henkilöiden luonteet ovat sinänsä hyvin realistisia. Musikaali oltiin lisäksi jaettu selvästi kahtia – ensimmäinen näytös kertoi ”ongelmista”, joita joukolla on Playzonesta ja sen toteuttamisesta, kun taas väliajan jälkeinen näytös oli puolestaan itse ”tämänvuotinen Playzone-esitys”, jonka riidan sopinut ryhmä esitti yleisölle onnistuneesti. Erityistä eripuraa ensimmäisessä näytöksessä oli Kisumain Fujigaya Taisukella ja Uchi Hirokilla, jotka musikaalissa esittivät hyviä lapsuudenystäviä ja joilla oli eri käsitys Playzonen toteuttamisessa. Lisädraamaa toivat Kisumain Kitayama Hiromitsu sekä Tamamori Yuta, joiden merkitys jäi silti itselleni vähän valitettavan epäselväksi – kiitos sen huonon japanin. MA:sta sekä Butoukan-ryhmästä tuttu Yara Tomoyuki esitti puolestaan Playzonen koreograafikkoa, joka riitatilanteessa joutui kerran jos toisenkin ikävään välikäteen ystävyksien riidassa. Yhtään naishahmoa emme valitettavasti saaneet kokea.

Yleisesti Aoyaman pieni lavatila oli käytetty erittäin taitavasti hyväksi. Yllätyksellisyyttä toivat sulavasti liikkuvat lavasteet sekä muun muassa näyttelijöiden juokseminen yleisön penkkirivien käytävillä ja yhtäkillinen hyppääminen istuinten edessä oleville kaiteille. Toisen näytöksen ollessa pelkkää musiikkia ja ”Playzonea”, yleisö pääsi astetta enemmän fiilistelemään tuttujen Johnny’s-kappaleiden tahdissa ja vilkuttelemaan ympäri salia juokseville pojille, joista useimmat myös palauttivat hellyydenosoituksia ottamalla ihmisiä käsistä kiinni, vilkuttamalla takaisin ja hymyilemällä valloittavasti. Parhaimmiksi hetkiksi toisesta näytöksestä jäivät ehdottomasti Uchin soolo-osuudet hänen laulaessa muun muassa Kanjani8-aikaista sooloa, Kis-My-Ft2:n sanoinkuvaamattoman seksikäs Fire Beat, samaisen Kisumain taitava Inori-esitys rullaluistimilla ja miekoilla höystettynä sekä tietenkin koko joukon esittämä loppulaulu, jonka aikana yleisön keskellä tuntui vahva yhteisöllinen liikutuksen tunne.

Musikaalin kiriessä loppua kohti näyttelijät eivät suinkaan pelkästään kumartaneet ja kadonneet lavan taakse, vaan esiintyjät esiteltiin vuorotellen taputusten saattelemana ja samalla jokainen sai mahdollisuuden puhua muutaman sanan. Ylpeys ja onnistumisen tunne paistoivat useimman silmistä, sillä harvoin JE:n debytoimattomat saavat tilaisuuden omaan musikaaliin. Näyttelijät taputettiin lavalle vielä toistamiseen ja muutaman lyhyen puheen sekä kiittelyn jälkeen lähes 3 tunnin musikaali saapui päätökseensä. Lyhyesti sanottuna japanilainen musikaalikokemus oli kerrassaan omalaatuinen ja sitä on mahdoton vertaa yhteenkään normaalikeikkaan, jolla olen ollut. Harvoin olen saanut noin lyhyestä ajasta yhtä vaikuttavia ja varmasti läpi elämän säilyviä muistoja.

-----

Teksti ja kuva: Matron (JaME Suomi)

Jrockin lieveilmiöt: Fanfiction

Vesisade valuu taivaalta rakennuksien katoille, seinille, ihmisten päälle, maahan. Siltä eivät ole suojassa sateenvarjonkaan kanssa kulkevat. Hölmöt, luulevat, että se jotain auttaa. Kaksi miestä seisoo leveän katoksen alla. He ovat niitä harvoja, jotka ovat selvinneet vesisateesta kuivina. Miehet nojaavat rakennuksen seinään - toinen seisoen, toinen istuen. He ovat paenneet muita ihmisiä rakennuksen sisäpihalle.

"Tadashi", istuallaan oleva mies sanoo.

Kutsuttu mies ei vastaa, mutta hän on kuulolla.

(ichi - Sade)

-------------------------------

Fanfiction

Fanfiction on nimensä mukaisesti fanien tuottamia fiktiivisiä tarinoita, jotka perustuvat johonkin populaarikulttuurin tuotteeseen. Tarinat voivat lainata henkilönsä tai miljöönsä yhtä hyvin kirjasta, elokuvasta, pelistä kuin sarjakuvastakin, minkä lisäksi julkisuuden henkilöt ovat nykyään suosittu aihe. Myös jrockin yleistyminen viimeisten viiden vuoden aikana on vaikuttanut suomalaiseenkin fanfiction-kenttään, kun japanilaisista artisteista kirjoittaminen on tullut yhä suositummaksi.
Fanfiction-tarinoiden eli ficcien pääasiallinen julkaisukanava on internet. Jrock-fanfictionille on omistettu niin foorumeita, blogeja kuin nettisivujakin, ja netti on helppo kanava kenelle tahansa harrastajakirjoittajalle, koska esimerkiksi kustantajaa ei julkaisemiseen tarvita. Internetissä on myös mahdollista saada suoraa palautetta lukijoiltaan, mikä on monille kirjoittajille hyvin tärkeää. Ficcien kirjoittaminen on harrastus siinä, missä mikä tahansa muukin kirjoittaminen: se tarjoaa hauskaa ajanvietettä, mahdollisuuden ilmaista itseään ja kehittyä kirjoittajana. Monet ficciyhteisöt ovat myös tiiviitä sosiaalisia verkostoja, joita yhdistää samaan aikaan kaksi kiinnostuksenkohdetta: kirjoittaminen ja musiikki.


----------------------

Fanfictionin aktiivinen harrastaja Laura Vikström, 17, kertoi JaME Suomelle omista kokemuksistaan. Oulusta kotoisin oleva Laura kulkee Lost and Found -nettifoorumilla nimimerkillä ichi.

Kertoisitko aluksi vapaasti omasta ficciharrastuksestasi?

-Aloitin ficcaamisen yläasteella - kahdeksannella luokalla, jos oikein muistan. Sillon kirjoittelin lähinnä Harry Potter -ficcejä, mutta jotenkin ne jäivät sitten jo ennen yhdeksättä luokkaa. Sekin lähti varmaan siitä, että sivustolla, jolla julkaisin omia tekstejäni, alkoi yleistyä Potter-fanfiction, joten kokeilin asiaa itsekin. Siellä tuli luettua Harry Potter-ficcejä jonkin verran. Jrock- ja Potter-fandomin lisäksi en muilla fandomeilla ole kirjoitellut.

Jrock-fandomilla olen kirjoittanut elokuusta '07 ja lähemmäs sata ficciä - lyhyitä enemmänkin, mutta pari hieman pidempääkin. Lukenut olen puolestaan paljon enemmän. Todella paljon enemmän - en osaa edes arvioida, sillä määrä menee ainakin pariin sataan.

Fanficcaamisen lisäksi kirjoittelen novelleja ja jotain... raapaleita tai miksi niitä voisi kutsua, kun eivät ne runojakaan ole. Sellaista ajatuksenjuoksua lähinnä. Tavallisten novellien kirjoittaminen on jäänyt, kun olen enemmän siirtynyt fanfictionin puolelle. Välillä kyllä tulee olo, että pitäisi alkaa kirjoittaa jotain tavallista novellia, mutta usein ne jäävät kesken heti ensimmäisellä sivulla.

Entä mikä pitää sinua edelleen harrastuksen parissa?

-Tämän harrastuksen parissa minua pitää varmaan... Hankala kysymys. Varmaan henkilöt, se miten ihmiset kirjoittavat heidät tekstiin ja miten heidän ympärille luodaan maailma.

Kuinka tärkeä osa elämääsi fanfiction ja j-rock ovat?

-Kyllä varmaan pärjäisin ilman fanfictionia ja j-rockia, mutta jos ne minulta tässä elämäntilanteessa vaan poistettaisiin, niin minuun jäisi omanlaisensa tyhjiö. Istun kuitenkin koneella ja pyörin Lost and Found -foorumilla aika paljon, joten niiden puuttuminen olisi outoa, koska olen tottunut siihen elämäntyyliin. Kyllä ne siis loppujen lopuksi ovat aika tärkeitä, vaikken ilmiötä arkena ehkä ehdi huomatakaan.

Keistä kirjoitat ja miksi? Haluatko välittää jonkin viestin kirjoituksillasi?

-Kirjoitan aika monista henkilöistä. Henkilö/henkilöt riippuvat aivan siitä, millaista tekstiä olen hakemassa. En tietoisesti yritä välittää mitään viestiä kirjoituksillani. Lähinnä haluan että jos kirjoitan jostakin tunteesta, ihmiset voisivat tuntea sen fiiliksen tai vastaavasti ymmärtää ,miltä se voisi tuntua.

Kumpi on fanfictionissa sinulle tärkeämpää: fan vai fiction? Kirjoitatko ja luetko fanittaaksesi vai kirjallisuusmielessä, vai molempia? Ovatko ficit mielestäni verrattavissa muuhun kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen?

-Fanfiction on aivan verrattavissa muuhun kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Mielestäni se on osa kirjallisuutta, vaikka henkilöt eivät olekaan omasta päästä vedettyjä. Kirjoittamistahan se on, vain hieman eri muodossa. Pidän yleisestikin lukemisesta, joten sen takia tykkään lukea fanfictioniakin, mutta on siinä erilainen viehätys, kun henkilöt ovat julkisuuden henkilöitä eivätkä tosiaan jonkun toisen keksimiä. Luen ficcejä ehkä siis ihan lukemisen ilosta ja fanittaakseni.

Kuinka tärkeää ficcien julkaiseminen ja kommenttien saaminen on sinulle?

-Julkaiseminen ja kommenttien saaminen on vähän viha/rakkaussuhde minulle. Kun julkaisen, aina ei tyydytä se, että kyseinen teksti on katsottu monta kymmentä kertaa, mahdollisesti jopa yli sata kertaa, eikä kommentteja ole kuin yksi. Kommenttien saaminen on minulle todella tärkeää. En odota kommentilta kuitenkaan rakentavuutta, vaan mieluummin kuulen lukijan rehellisen mielipiteen. Julkaisen fanficeistäni 95% ja jokaisella kerralla tietenkin toivon, että saisin kommentteja ja mielellään paljon. Mutta ainahan kommenttien määrät ja laadut eivät itselle kelpaa, vaikka kaikki on tietenkin otettava vastaan, kun vapaaehtoisesti kuitenkin julkaisee.

Onko sinulla kirjoittajaesikuvia?

-Pidän J.K Rowlingista ja Stephenie Meyeristä, mutta en luokittelisi heitä kirjoittajaesikuvikseni. En usko, että minulla on ketään esikuvia kirjoittamisen suhteen - en ole asiaa ainakaan tiedostanut.

Millaista on hyvä fanfiction?

-Hyvä fanfiction on... onnistunutta. Sellainen, mistä lukija nauttii ja voisi kuvitella jopa lukevansa sitä uudestaan. Kun saa lukijan miettimään tekstiä vielä jälkikäteen. Se on hyvää fanfictionia.

Teksti: Amber (JaME Suomi) & Matron (JaME Suomi)
Kuva: Laura Vikström

Jrockin lyhyttä matematiikkaa: sukupuoli ja sen funktiot

Ne, joille ulkonäköön panostavat japanilaisrokkarit ovat vieraampaa lajia, esittävät tragikoomisuuteen asti kysymystä näiden sukupuolesta. Tästä pitäisi älytä olla kimpaantumatta: tutkimusten mukaan kaikki aasialaiset kasvot näyttävät kautta linjan samanlaisilta, jollei niihin ole tottunut, eikä tarkan stailauksen luvatussa maassa edes vaatetuksesta voi aina tehdä varmoja johtopäätöksiä. Toki tilanne saa huvittavia piirteitä, kun asia on itselle arkinen, mutta samaa epäilyä ja arpomista saa kuulla jatkuvasti muilta.

Visuaalisestikin viihdyttävät aasialaismuusikot siis osaavat totuttujen sukupuolinormien rikkomisen taidon. Hameet ja meikit ovat kaikille sopivaa rekvisiittaa, ja se, mitä on niiden alla, on kauneuden tavoittelussa toissijaista.

Vaikka monet kuuntelijat pyrkivät perässä samaan, voi keskiverron j-harrastajan sukupuolesta heittää helpon arvauksen edes henkilöä näkemättä. Todennäköisyys on noin yhden suhde neljään; länsimaissa, ainakin Suomessa, japanilainen musiikki viehättää selkeästi useampia tyttöjä kuin poikia.

Vaikka sitä ei tätä androgyynien kaunokaisten massaa vilkaisemalla heti arvaakaan, on j-skene siis selkeästi sukupuolittunut: naispuolisilla on ylivalta yleisössä, miehillä taas lavalla. Tämä on tottuneille perusriisiä, mutta miksi ja miten siihen päädytään?

Tuskin voidaan mennä väittämään, että muusikoiden sukupuoli yksiselitteisesti johtaisi koostumukseltaan tietynlaiseen fanikantaan. Esimerkiksi suomipunkkarit ovat enimmäkseen miehiä, mutta niin ovat heidän faninsakin. Pääasiassa naisten esittämä listapoppi kiskoo puoleensa paljolti nuoria naisia, ja pehmeämpi rock taas raikaa niin miesten kuin naistenkin kitaroista ja stereoista.

Ainakaan itse en ole myöskään törmännyt aasialaismusiikkia arvostavien parissa mihinkään skenen sisäiseen sukupuolisyrjintään. Toisinaan oikeastaan tuntuu, että miespuolisia japanilaismusiikin kuuntelijoita harvinaisuutensa vuoksi arvostetaan enemmän, jopa naurettavuuteen asti. Silti he säilyvät vähemmistönä.

Miksi ero on näin selkeä? Itse musiikillahan ei ole sukupuolta, eikä näissä porukoissa usein ulkonäölläkään. Miksi kuitenkin tyttöihin ja poikiin suhtaudutaan täälläkin niin eri tavalla?

Ehkä tämä on itseään ruokkiva ilmiö. Pojat ovat fanirivistöissä harvemmassa, joten heitä ihmetellään; tästä taas syntyy kuva, että kyse on jotenkin oletusarvoisesti tyttöjen jutusta, ja mukaan uskaltautuvat pojat ovat jonkin sortin kummajaisia niin ulkopuolisten kuin muiden fanienkin silmissä. Niinpä he säilyvätkin harvinaisina ja täten ihmetyksen aiheina.

Sukupuolirajoilla leikittely sallitaan staroille, mutta ihailijoitten keskuudessa samat rajoitteet jakavat porukan vakaasti kahteen hyvin erikokoiseen ryhmään.

Olisi hienoa, jos osaisimme olla vain samaa porukkaa, katsoa näitten muurien läpi samalla tavalla kuin muusikoitten stailauksen ohi ja nähdä vain ihmiset, jotka nauttivat samasta musiikista.

Teksti: Jimir

Jrockin lieveilmiöt: Cosplay

JaME Suomi jatkaa blogisarjaansa, jossa perehdytään jrockin luomiin sivuilmiöihin Suomessa. Haastateltavat on poimittu Lost and Found -foorumin käyttäjistä.

----------------

Cosplay

Cosplay, cossaus, pukuilu, kosupure, costume play - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kyseessä on joka tapauksessa yksi niistä ilmiöistä, jotka ovat saaneet alkunsa USA:ssa, käyneet Japanissa ja tulleet takaisin länsimaihin uudessa muodossa. Suomessakin cosplay on noussut parin viime vuoden aikana niin suosituksi, ettei sarjakuva-, peli-, animaatio- ja elokuvahahmojen yhtäkkinen vyöry kaupunkiin, jossa järjestetään jokin pukuilijoiden suosimista tapahtumista, enää hätkäytä tavallistakaan tallaajaa. Jrock-puolella kyse on tietenkin useimmiten j-bändien jäseniksi pukeutumisesta, mutta erikoisempiakin ideoita, kuten musiikkivideoiden tai levynkansien hahmoiksi sonnustautumista, harrastetaan toisinaan innokkaasti.

Cossaamisella on monille harrastajilleen sosiaalinen merkitys, sillä sitä harrastetaan usein ryhmässä esimerkiksi koko bändiksi pukeutumalla. Lisäksi asu viestii omista kiinnostuksenkohteista, mikä saattaa helpottaa samanhenkisten kavereiden löytämistä suurissa tapahtumissa. Pukuilu vaatii tietenkin monenlaista näpertelyä, ompelemista ja askartelua, mikä jo sinällään on mukava ajanviete - ja harrastuksen ehkä haasteellisin osuus. Monelle jrock-fanille oman suosikkiartistin cossaaminen on myös kunnianosoitus artistia kohtaan, mikä pohjaa japanilaiselle käsitykselle matkimisesta ja kopioinnista arvostuksen merkkinä.

------

Haastattelimme 20-vuotiasta Salla-Mari Soinista, joka on fanipiireissä kerännyt tunnettavuutta upeilla jrock-cosplaypuvuillaan. Lost and Foundista hänet voi löytää TheCatInTheHat-nimimerkin alta.

Kauanko olet harrastanut cosplayta? Mistä innostus alkoi?

Cossasin ensimmäisen kerran vuoden -08 Animeconissa, eli en kovin kauaa. (Laatu korvaa määrän!) En tiedä ollenkaan, mistä cossikärpäsen purema tuli, halusin vain esiintyä lempivokalistinani ja tehdä sen hyvin.

Montako asua olet koonnut?

Muutaman. Suunnitteilla kylläkin vaikka mitä.

Teetkö cossivaatteesi itse? Kuinka keskeinen osa harrastusta ompeleminen ja askartelu mielestäsi on?

Se on todella keskeinen osa, teen kaikki cossini itse ja jos en millään osaa, kysyn neuvoa äidiltä. Äiti on auttanut esimerkiksi kaavojen keksimisessä, vaikkei meillä kummallakaan ole minkäänlaista koulutusta ompelemiseen. Hyvään cossiin vaaditaan kyllä muutakin kuin upea asu.

Entä onko mielestäsi tärkeää jäljitellä esimerkiksi hahmon eleitä ja ilmeitä pukuillessa?

Ei kovinkaan tärkeää, mutta onhan se hauska lisä.

Oletko osallistunut tai aiotko osallistua cosplay-kilpailuihin? Miksi?

En ole osallistunut vielä, koska olen pelännyt, että kaikki inhoavat cossiani! Ensi kesänä kuitenkin on tarkoitus.

Vaikuttaako cossaaminen jotenkin omaan pukeutumistyyliisi?

Ei oikeastaan. Olen ottanut kyllä lävistyksiä ja leikannut hiukseni kuten cossattavalla, mutta en kulje vapaa-aikana pvc-asuissa.

Kuinka tärkeää cosplay sinulle on? Käytätkö siihen paljon aikaa tai rahaa?

Cosplay on melko tärkeää, mutta aion harrastaa sitä vain niin kauan kuin se on kivaa, enkä tehdä mitään pakkoa siitä itselleni. Aikaa ja rahaa kyllä kuluu senkin edestä, ensimmäinen cossini tuli vähän liiankin kalliiksi. Mutta oli se sen arvoista!

Entä j-rock, onko se tärkeä osa elämääsi?

Tärkeämpi osa kuin cosplay. Jos ei olisi j-rockia, tuskin cossaisin.

Millainen on hyvä cossi?

Hyvin tehty ja huolella suunniteltu. Jokaista yksityiskohtaa ei tarvitse toteuttaa, se on usein mahdotonta, mutta kukaan ei saa huomata yksityiskohtien puuttumista. Tietenkin ihmisten on myös tunnistettava kuka hahmo/henkilö on kyseessä. Asun lisäksi myös meikki ja kampaus ovat hyvin tärkeitä, inhoan cossaajia, jotka tulevat asu päällä, mutta esiintyvät omalla finnisellä naamallaan. Ei se meikkaaminen niin vaikeaa ole. Peruukilla saa helposti hienot hiukset, mutta mielestäni omat hiukset ovat paljon kauniimmat, jos on vain mahdollista saada niistä samanlaiset kun cossattavalla. Tietenkin on myös tosi hienoa, jos cossaaja muistuttaa kasvoistaan esittämäänsä henkilöä. Pitää yrittää parhaansa.

Milloin sinut voi nähdä cossaamassa seuraavan kerran ja missä asussa?

Ilmeisesti Animeconissa -09, Phantasmagorian Riku, variant jihad PV. Ellen nyt vielä muuta mieltäni.

----------------

Teksti: Amber (JaME Suomi)
Kuva1 ©: Matias "Wainamoinen" Puro
Kuva2 ©: Janette Silvasti

Tsunku♂:n Nintendo DS -peli Rhythm Paradise

Morning Musume.n luoneella nelikymppisellä Tsunku♂:lla on kokeneena tuottajana kiistatta hyvä ymmärtämys musiikkiteollisuuden liiketoiminnasta, mutta tämän vastapainoksi on mies myös sekä koukuttava laulaja että lahjakas säveltäjä. Omien ja luotsaamiensa yhtyeiden hittien väsäämisen ohella on hän käyttänyt musiikillisia taitojaan myös pelien parissa; pitkä yhteistyö Nintendon kanssa alkoi Game Boy Advancen suosituksi nousseesta Rhythm Tengoku -pelistä ja laajentui sitten Nintendo DS:n Rhythm Tengoku Goldiin, joka ristittiin Yhdysvalloissa Rhythm Heaveniksi ja Euroopassa Rhythm Paradiseksi. Taustatietona Tsunku♂ on kertonut olleensa tyytymätön markkinoiden musiikkipeleihin, joilla ei hänen mukaansa ollut paljoakaan tekemistä itse musiikin ja sen rytmien kanssa. Nintendo kuunteli tarkkaan ja antoi Tsunku♂:n osallistua säveltämisen lisäksi myös pelin ohjaamiseen täydellisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Rhythm Paradisen japanilaista versiota myytiin nopeasti yli 1,5 miljoonaa kappaletta, minkä vuoksi ei ole ihmekään, että peli rantautui myös Eurooppaan.

Huhtikuun lopussa Suomen kauppoihin saapunut Rhythm Paradise pohjaa nimensä mukaisesti rytmitajuun, ja näin ollen paras tulos syntyy musiikkia kuuntelemalla, eikä niinkään animaation tahtia seuraamalla. Siksi ensimmäisessä harjoittelutasossa voikin vierähtää tovi ennen kuin idea valkenee tottumattomalle, vaikka sinänsä ohjaus on yksinkertaista ja perustuu stylus-kynällä tehtävään heittomaiseen liikkeeseen sekä perinteisempään klikkailuun. Vauhtiin päästyä pelaajalle avautuu normaalikenttien lisäksi myös runsaasti ekstroja, kuten erikoisempia minipelejä sekä kaivattu mahdollisuus kuunnella pelin musiikkiraitoja sellaisinaan.

Pelistä löytyy kattavasti erilaista musiikkia, mukaan lukien robottikentän industrial-vaikutteinen kappale, sotilasorkesterina esiintyvien lintujen tango ja rockilla höystetty avaruusammuskelu. Yksi niin sävellykseltään kuin animaatioltaankin lumoavimmista minipeleistä on jazz-henkisesti toteutettu yhteislaulanta, jossa sympaattisen hahmon äänentuottoa säädellään nostamalla stylus ruudulta. Juuri tämä hahmo nähdään myös koko pelin kannessa, vaikka kentät vaihtelevatkin ahkerasti peltotyöskentelystä aina ninjakoiriin asti.

Vaikka Tsunku♂:n säveltämä musiikki onkin pidetty käännösversiossa mahdollisimman ennallaan, sisältyy muutamaan kappaleeseen myös laulua, eivätkä näiden englanninkieliset versiot valitettavasti kuulosta aina yhtä onnistuneilta. Esimerkiksi otakujen kannatustanssin, eli otagein hengessä etenevän Fan club -tason laulun Thrilling! Is This Love?:n esittäjän ääni ei ole läheskään yhtä herttainen kuin japanilaisella esikuvallaan, mikä saa lopputuloksen vaikuttamaan suorastaan kuivalta. Kaikeksi onneksi hätä ei ole tämän näköinen, sillä myöhemmin eteen tuleva Love Ooh Ooh Paradise -tulkinta on jo hitusen paremmin onnistunut, ja onpa luvassa jotain vieläkin parempaa; Love Labin poikabändimäinen hyräilykappale yhdessä erittäin tarttuvan Young Love Rock 'N' Rollin kanssa ansaitsevat molemmat osakseen pelkkää kiitosta. Karatetason kaunis Struck by the Lightning sulautuu sekin varsin hyvin japanilaisen ja länsimaisen ihanteen välimaastoon antamatta itsestään lokalisoidun kappaleen vaikutelmaa.

Rhythm Paradisen noin puolentoista minuutin pituiset minipelit avautuvat pelattavaksi yksi kerrallaan etenemisen mukaan; jumiutumista ei kuitenkaan tarvitse pelätä, sillä jo muutaman epäonnistumisen jälkeen antaa peli mahdollisuuden kentän ohittamiseen. Tämä mahdollisuus saattaakin paikka paikoin tulla tarpeeseen, sillä taso kieltämättä heittelehtii pelien välillä. Haastava ja monipuolinen Rhythm Paradise ei joka tapauksessa ole hetkessä pelattu täysin pistein läpi, sillä pelaajan musikaalisuudesta riippuen saattaa se vaatia selvästikin enemmän paneutumista kuin muut minipelikokoelmat. Teemasta toiseen poikkelehtiva kokonaisuus on kuitenkin ainakin sopivan pieninä annoksina kiitettävän hauska ja viihdyttävä.


Konsoli: Nintendo DS
Pelaajia: 1
Julkaisija: Nintendo
Lisätiedot: Nintendo.fi

Teksti: Anu

An Cafe Tampereella - mitkä olivat fanien mielipiteet?

Tampereen An Cafe -konsertti oli Helsingin Tavastian konserttia suurempi niin keikkapaikan kapasiteetin kuin paikalle osuneen yleisönkin määrän perusteella! Mitä mieltä keikalla olleet olivat konsertista? JaME kyseli jälkimeininkejä muutamalta Tampereen keikalle eksyneeltä fanilta.

© JaME

touchlez, 13

Kuinka kauan olet kuunnellut An Cafeta?
- Suunnilleen puolitoista vuotta.

Omistatko An Cafen levyjä?
- Juu, Harajuku Dance Rockin.

Jonotitko kauan keikalle ja/tai nimmaritilaisuuteen?
- Joo. Nimmaritilaisuuteen noin viisi ja puoli tuntia ja keikkaan kolme tuntia.

Mikä konsertissa soitettu kappale oli mielestäsi paras? Miksi?
- Nyappy in the World 4 , koska Yu-ki oli saanut myös laulettavaa osuutta ja se oli ihanan pirtee.

Kuka jäsen teki parhaimman vaikutuksen live-esiintymisellään? Miksi?
- Kanon ja Yu-ki. Kanon sen takii, ku pidän siit eniten An Cafes ja se on aina paras. Ja Yu-ki siks, kun se oli niin pirtee ja hymyili koko ajan.

Ostitko mitään fanituotteita konsertista? Jos kyllä, niin mitä?
- En, rahat loppu ;__;

Mistä katsoit konsertin?
- Olin ihan edessä.

Tekisitkö mitään muutoksia keikkapäivään jos voisit?
- Kyllä tekisin. Lämpötila ulkona ois saanu olla plussan puolella, tai vaikka oli, niin ainakin ois voinu olla lämpimämpää. Ja sit Antikut ois voinu soittaa Ryuusei Rocketin.

Menisitkö uudelleen An Cafen konserttiin?
- Totta kai menisin!



Ella, 13

Kuinka kauan olet kuunnellut An Cafeta?
- Oon kuunnellut An Cafeta noin vuoden.

Olitko nähnyt An Cafeta livenä ennen Tampereen konserttia?
- En ollut, siksi oli mahtavaa päästä lempibändin keikalle.

Jonotitko kauan keikalle ja/tai nimmaritilaisuuteen?
- Keikalle jonotin kolme ja puoli tuntia.

Olitko Tampereen lisäksi myös Helsingin konsertissa? Jos olit, niin miten se erosi Tampereen konsertista?
- En, olin vaan Tampereella, Helsinkiin olisin mennyt, mutta keikka kerettiin myymään loppuun.

Mikä konsertissa soitettu kappale oli mielestäsi paras? Miksi?
- Paras oli Cherry Saku Yuuki, sillä se on yksi ehdoton lempibiisini An Cafelta. Oli mukava kuulla se heti keikan alkuun. Biisi kuulosti upealta livenä.

Kuka jäsen teki parhaimman vaikutuksen live-esiintymisellään? Miksi?
- Ehdottomasti Yu-ki. Esiintyminen oli niin energistä. Sitä oli kiva katsoa:).

Ostitko mitään fanituotteita konsertista? Jos kyllä, niin mitä?
- Juu, ostin mustan kiertuepaidan.

Mistä katsoit konsertin? (eturivistä, parvelta, salin takaosasta..?)
- Olin noin keskivaiheilla yleisöä, Kanonin puolella.

Tekisitkö mitään muutoksia keikkapäivään jos voisit?
- Ulkona olisi voinut olla lämpimämpi :) Muuten päivä oli kyllä täydellinen.


© JaME


Noora, kohta 13

Kuinka kauan olet kuunnellut An Cafeta?
- Hieman yli puolitoista vuotta.

Omistatko An Cafen levyjä?
- Yhden, Harajuku Dance Rockin.

Olitko nähnyt An Cafeta livenä ennen Tampereen konserttia?
- En ollut, valitettavasti.

Ostitko lipun keikalle heti kun ne tulivat myyntiin vai vasta myöhemmin?
- En ihan heti, mutta samana päivänä.

Kuka jäsen teki parhaimman vaikutuksen live-esiintymisellään? Miksi?
- Sen perusteella mitä näin, Miku. En paljoa häntä nähnyt keikalla, koska olin niin huonolla paikalla, mutta hän oli vain niin suloinen ja ihana. Myös hänen käyttäytymisensä ja pienet eleet tekivät minuun vaikutuksen.

Ostitko mitään fanituotteita konsertista? Jos kyllä, niin mitä?
- Pinkin keikkapaidan, nimmaritilaisuudessa myös tuon aiemmin mainitsemani Harajuku Dance Rock -levyn.

Mistä katsoit konsertin?
- 'Katsoin' ei ole tuohon oikea sana, koska olin keskellä salia, enkä nähnyt paikaltani mitään.

Tekisitkö mitään muutoksia keikkapäivään jos voisit?
- Jonotussää olisi voinut olla parempi, mutta muuten keikkapäivä oli ihana.

Menisitkö uudelleen An Cafen konserttiin?
- En välttämättä, useiden fanien käyttäytyminen keikalla oli niin huonoa, muttei bändissä itsessään kuitenkaan mitään vikaa ollut. Voisinhan bändin ehkä katsastaakin jos he takaisin Suomeen tulevat, mutta ihan mikään pakko minun ei olisi sinne päästä.


Iris/Indi-kun, 14

Kuinka kauan olet kuunnellut An Cafeta?
- Noin puolentoista vuoden ajan, olen vielä aika uusi fani.

Omistatko An Cafen levyjä?
- Ainoastaan Harajuku Dance Rock - levyn, minkä ostin nimmaritilaisuudesta. Muita levyjä en ole saanut aikaiseksi hommattua.

Olitko nähnyt An Cafeta livenä ennen Tampereen konserttia?
- En, Tampereen keikka oli ensimmäinen kerta, kun näin bändin livenä.

Ostitko lipun keikalle heti kun ne tulivat myyntiin vai vasta myöhemmin?
- Itse olin koulussa kun lippuja alettiin myydä, mutta äitini oli luvannut hommata minulle lipun.
Oli sitten ihanaa, kun tuli viesti, että lippu hommattu. Aloin hyppimään ja kiljumaan!

Jonotitko kauan keikalle ja/tai nimmaritilaisuuteen?
- Olin kaverini ja hänen kaverinsa kanssa jonottamassa Anttilassa hieman ennen puoli kuutta, ja nimmaritilaisuushan alkoi kahdelta, joten siitä tulee n. kahdeksan ja puoli tuntia. Me oltiin toisia jonossa, joten päästiin melkein heti lähtemään Anttilalta, joskin oli pieniä mutkia matkassa. Pakkahuoneella oltiin muistaakseni hieman ennen puolta kolmea, joten keikalle jonotettiin sitten n. kolme ja puoli tuntia.

Mikä konsertissa soitettu kappale oli mielestäsi paras? Miksi?
- Kaikki olivat hyviä, mutta sanotaan Nyappy 4. Biisi oli ihanan energinen ja iloinen, ja kun Miku ja Yu-ki pomppivat yhdessä lavan etuosassa, se sai yleisönkin innostumaan ja hyppimään.

Kuka jäsen teki parhaimman vaikutuksen live-esiintymisellään? Miksi?
- Pakko sanoa kaksi; Takuya ja Miku. Vaikka Takuya onkin ujo, hän sai silti katseen kääntymään itseensä useammin kuin kerran. Takuya soitti iloisesti ja varmasti, ja herran hymyillessä omillekin huulille kohosi väistämättä hymy. Varma soittaminen takasi sen, että varsinkin soolojen aikana tuli tuijotettua Takuyaa. Mikun esiintyminen oli taas iloista ja energistä ja herran hyppiessä ja pomppiessa pakostakin alkoi hyppiä mukana. Miku otti suloisesti kontaktia yleisöön ja hyppääminen turva-aidan ja lavan väliin oli kieltämättä loistava veto.

Tekisitkö mitään muutoksia keikkapäivään jos voisit?
- Aurinkoisempi ja lämpimämpi sää olisi ollut kiva, mutta ihan hyvin sitä näinkin selvittiin, kun melkein koko päivä kun tuli vietettyä Anttilassa. Olisin järjestänyt niin, että olisi ollut vaikka järjestyksenvalvojia katsomassa, etteivät jotkut, jotka tunsivat jonkun jonon etupäästä, olisi tunkeneet muiden ohi heidän viereensä jonottamatta.

Menisitkö uudelleen An Cafen konserttiin?
- Kyllä menisin, kaikesta huolimatta oli tosi kivaa 8>

Kiitos haastattelukysymyksiin vastanneille!

Kysymykset & kuvat: Katrin

J-harrastajien kokoontumiset: näkökulmia edestä, takaa ja kasan alta

Varmasti jokainen japanilaisen musiikin tapahtumiin osallistunut on havainnut asiaan vihkiytyneiden valtavan intohimon. Sivulliset kansalaiset ovat saaneet ällisteltäväkseen aina vain suurempia väkijoukkoja, ja itse Miyavikin kertoi hämmästyneensä nähtyään jonon pituuden ennen Tavastian-keikkaansa.

Nämä tapahtumat ovat valitettavan usein tilaisuuksia päästä todistamaan myös suomalaisten j-harrastajien tahdittomuutta, käytöstapojen puutetta ja suoranaista järjettömyyttä: loukkaantumisia, roskaamista ja jopa artistien törkeää häirintää. Jonoon ryntäävät fanit ovat kaatuilleet hengenvaarallisesti autotielle, ja illan lopuksi bussiin ahtautuessa osa porukasta lentää helposti melkein renkaitten alle!

Meininki on kuin vapaapainiottelussa: värikkäitä kuteita ja hirveää huutoa. Voittaja on se, joka murskaa eniten luita. Oletko koskaan yrittänyt päästä conissa mangamyyjän pöydän luokse? Tai keikalla edes paitamyyntipisteeseen asti? Minä olen yrittänyt. Mutta en päässyt, koska siihen oli jo ehtinyt joku, joka oli havainnut omistavansa kyynärpäät ja rajattomasti aikaa samassa paikassa notkumiseen – eikä hänen täten tarvinnut enää ottaa muita huomioon.

Pohjois-Carolinan vanha laki määrittelee orgiat seuraavasti: seitsemän ihmistä suljetussa huoneessa jalat irti lattiasta. Mikäli seitsemän j-rockin kuuntelijaa tungettaisiin kapeaan käytävään tavoitteenaan päästä toiseen päähän, saataisiin siellä alta aikayksikön pystyyn pohjoiscarolinalaiset orgiat.

Miksi ”lajitovereita” pitää kohdella niin raa’asti ja mielipuolisesti? Osa näihin orgioihin osallistujista on vieläpä mukana vastoin tahtoaan: tarkoitus on vain nauttia musiikista, mutta joutuukin likistellyksi ja litistetyksi.

Olisiko se jumalallisen intohimon ajamalta fanilta jotenkin pois, jos vieressäkin mahtuisi pitämään hauskaa? Tai jos joku muukin pääsisi jopa koskettamaan itse ihailun kohdetta, muusikkoa, jota on tullut katsomaan?

Osa tästä solistimullehetinyt-mentaliteetista selittyy varmasti osallistujien nuorella iällä. Suomalainen j-harrastajakunta on suureksi osaksi peruskouluiässä, ja itse alakulttuurikin on suosiostaan huolimatta vielä lapsenkengissä – jotka kaikessa söpöydessäänkin tahtovat murskata toisten varpaat.

Juuri tästä syystä keikkajonoissa ja coneissa kuitenkin kaivattaisiin pikaista herätystä. Tämänhetkinen sukupolvi on vastuussa siitä, millaiseksi tulevat tapahtumat muodostuvat – tai ääritapauksessa siitä, tuleeko niitä ollenkaan.

Kukkotappelut ovat laittomia. Jos eläinsuojelulaki kieltäisi myös ernutappelut, ei mitään julkisia yhteistapahtumia voisi enää järjestää. Mikään taho ei varmaankaan halua ottaa kontolleen alaikäisiä, jotka ryhmässä menettävät järkensä ja toisen jalkansa.

Ja vaikka tulevat konsertit olisivatkin turvattuja, tahtooko niihin kohta enää kukaan mennä? Jos j-harrastajien kokoontumiset tunnetaan kohta paikkoina, joissa saa vain salin täydeltä vihollisia ja mustan silmän, kuolee koko kuppikunta pian omaan sisäsiittoisuuteensa.

Eliöitten perimmäinen tehtävä on turvata lajinsa säilyminen. Älkää siis pitäkö huolta vain omista pyrkimyksistänne, vaan myös turvallisuudesta. Vai onko tarkoitus kenties hävittää j-harrastajat maan päältä ja mustelmien alle?

Teksti: Jimir

Jrockin lieveilmiöt: Fanart

JaME Suomi aloittaa blogissaan uuden sarjan, joka keskittyy jrockin luomiin mielenkiintoisiin lieveilmiöihin. Paneudumme postauksissa muun muassa niin fanartin, cosplayn kuin fanfictioninkin maailmaan ja saamme kattavasti kuulla näistä aiheista harrastajien näkökulmasta. Haastateltavat on poimittu suomalaisen jrock-foorumi Lost and Foundin käyttäjäryhmästä ja tahdommekin kiittää foorumin ylläpitoa kannustavasta yhteistyöstä.

Fanart

Yleensä fanartilla eli fanitaiteella tarkoitetaan itse tehtyä, mutta fanituksen kohdetta esittävää tai siihen pohjautuvaa kuvataidetta. Jrock-fanart on siis käytännössä useimmiten suosikkibändien jäsenten muotokuvien piirtämistä tai maalaamista. Mukaan lasketaan tietenkin myös bändeistä piirretyt sarjakuvat, jotka ovatkin jrock-fandomissa melko suosittuja vahvan japanilaisen fanisarjakuvaperinteen vuoksi. Fanitaiteena voidaan pitää myös kuvankäsittelyyn pohjaavia teoksia, kuten internetsivustojen ulkoasuja, työpöydän taustakuvia sekä blogeissa ja foorumeilla käytettäviä ikoneja. Lisäksi mukaan ovat tulleet macrot, joissa kuviin lisätään humoristisia tekstejä.

Fanitaide on suosittu ja monimuotoinen harrastus, jolla on tekijöilleen monenlaisia merkityksiä. Joillekin sillä on sosiaalista arvoa, sillä fanitaidetta tehdään usein lahjaksi muille, jotkut kokevat fanitaiteen tekemisen olevan heille itseilmaisun ja taiteen tekemisen kanava, joillekin se on ennen kaikkea hauska ajanviete.

-----

Haastattelimme hämeenlinnalaista Emmi Nisumaata, 19, joka on pitkäaikainen jrockiin keskittynyt fanart-taiteilija. Lost and Foundissa hän julkaisee fanartia nimimerkillä shunshun.

Kauanko olet harrastanut fanitaiteen tekemistä? Mistä sait kimmokkeen sen aloittamiseen?
- Jos Disney -piirrettyhahmot lasketaan fanitaiteeksi, niin 4-vuotiaana – Ariel oli suosikki. Muutoin joskus 7- ja 8-vuotiaana, piirtelin Spice Girlsejä suurella innolla. Ehkä ns. "harjaantuneempi", mallista piirretty fanitaide astui kuvaan 14-vuotiaana, kun piirsin yhden, myös nykyisen, suosikkibändini laulajan, Enochian Crescentin Sister Wrathin.

Keitä piirrät ja miksi?
- Nykyään, kadotettuani mielikuvituksekkaan inspiraationi, piirrän lähinnä mallista. Yleensä omia suosikkiartistejani, jotka ovat pääosin japanilaisia. Olen piirtänyt myös vanhempieni kuvat ja joskus harvoin tonttuilen jotain hetken mielijohteesta paperille – mutta ne jäävät usein luonnosasteelle.

Yleensä en pidä töitäni itse, koska, jostain käsittämättömästä syystä, ne eivät silloin ikinä onnistu. Joten yleensä pyrin lähettämään/lahjoittamaan työni itse artistille tai lahjon niillä ystäviäni. Minusta on kiva vangita kasvoja paperille ja katsoa sitä prosessia. Lisäksi lahjojen antaminen ei ole koskaan ollut näin ”helppoa”.

Millä tekniikoilla teet työsi?
- Yleensä käytän sekaisin lyijykyniä ja täyslyijykyniä (grafiikkakyniä). Skaala vaihtelee 5H:sta 9B:hen.

Käytän myös akvarellivärejä ja toisinaan niiden kanssa mustetta ja joskus heittäytyessäni villiksi olen käyttänyt jotain 0,1cm vedenkestävää mustekynää. (esim. tehdessäni akvarellin Vidollin basistista, Ramesta, käytin sitä pienen kokonsa vuoksi hatun verkkosomisteisiin.)

Ai niin, ja paljon pyyhekumeja, mieluiten teräväreunaisia – teroittimia unohtamatta.

Kumpi on fanartissa tärkeämpää: fanitus vai taiteen tekeminen?
- Jaa-a, kai se riippuu ihmisestä. Minun kohdallani ehkä se taide itsessään, vaikka teenkin vain kuvajäljennöksiä. Yleensä siirrän fanittamisen omaan lokeroonsa ja taiteilun omaansa. Enpä ole muuten kertaakaan piirtäessäni edes ajatellut, että "Jestas, siihen tulee Kyo", en myöskään sinänsä valitse aina ehdottomia suosikkiartistejani. Ehkä sellaisia, joita jossain määrin ihailen, sellaisia, joilla on jännittävät kasvot. Jos eteen lyötäisiin joku ihan tuntematon artisti, niin en ole varma olisiko lopputulos niin hyvä, jos henkilö ei merkitse minulle mitään, tai en tiedä hänestä kuin nimen.

Onko töilläsi jokin muukin viesti tai tarkoitus kuin esittää esikuviasi? (Teetkö niitä näytteinä piirtäjäntaidoistasi, pyritkö johonkin taiteelliseen päämäärään, haluatko välittää tarinoita tai jonkinlaisia arvoja niiden kautta jne.?)
- Koska ne ovat tosiaan mallista tehtyjä jäljennöksiä, niin suurimmaksi osaksi ne ulkonäöltään ovat sitä itseään. Mutta koska jokainen tekee virheitä, enkä minäkään ihmeisiin pysty, niin siellä on aina jotain omaa mukana. Jos ne olisivat pelkkiä taidonnäytteitä niin ehkä piirtäisin jotain maisemakuvia ja myisin niitä kalliilla netissä. En ehkä sanoisi, että suoria tarinoita, mutta haluan välittää ihmisiä. Olkootkin idoleita, japanilaisia muusikkoja, yms., jokaisella on ainutlaatuiset kasvot. Ehkä siinä on jokin pieni idea yrittää herättää niitä kaksiulotteisesti henkiin ja väkertää niihin jotain inhimillistä – koska minä olen vain ihminen, niin mukana on aina minua, estetiikantajuani ja motoriikkaani.

Jos niillä tahdon jotain oikeasti kertoa on se henkilökohtainen merkitys. Se, kun voin lähettää työn artistille tai antaa sen jopa käteen, minulle tulee hyvä olo siitä, että voin tehdä tärkeitä ihmisiä iloiseksi. Uskon, että kaikki, jotka ovat joskus saaneet fanartia itsestään, ovat olleet otettuja. Pinnistämällä kaikki mahdolliset taitoni paperinpalaan on ehkä jonkinlainen hupsu tapa pyrkiä näyttämään kuinka paljon minä arvostan joitain ihmisiä. Sama pätee idolien lisäksi ystäviin, sillä annan tekeleitäni usein lahjaksi, se miksi piirrän heille artistin johtuu siitä, että se on helpohko lahja, josta he taatusti pitävät.

Kuinka tärkeä osa elämääsi j-rock ja fanart ovat? Paljonko käytät niihin aikaa?
- Ensimmäinen vie enemmän tunteja kuin vuorokaudessa on, tilin saldosta puhumattakaan. Toinen jää esim. työn ja opiskelun takia hieman vähemmälle, mutta joskus on pakko päästä purkautumaan ja sutaista jonkun lärvi.

Jälkimmäinen puolestaan: aivan liian kauan! Yleensä töissä menee joku 18-35 tuntia. Pelkästään luonnostelu ja alkuräpellykset vievät yleensä sen 2 tuntia. Yleensä teen niitä jossain 5-8 tunnin pätkissä. Kumitan kaiken vähintään kahteen kertaan, en aina kerralla, mutta pienissä osissa ja teen kohtia uudelleen, koska mikään ei kelpaa. Ajan käyttöön vaikuttaa se, että teen mielelläni pieniä kuvia, koska niitä voi katsoa lähempää ilman, että niissä näkyy paperin elävä rakenne ja kynänjälki ja lisäksi pipertäminen on helkkarin kivaa. Mikäpä olisi lystimpää kuin tehdä minimaalisia silmäripsiä tai takahampaiden paikkoja avoimeen suuhun yksi kerrallaan!

Missä julkaiset töitäsi? Onko julkaiseminen tärkeää harrastuksessasi?
- Tällä hetkellä neljällä sivustolla: Myspace, Irc-Galleria, DeviantArt, Lafi. Ei se nyt niin erityisen tärkeää ole. Deviantissa saa kivasti rakentavaa palautetta, muut ovat ihan yleistä brassailua olennaisen ohessa.


Onko sinulla omia suosikkitaiteilijoita tai muita esikuvia piirtämisen suhteen?
- Yleensä ottaen Salvador Dali näin perinteisesti, Akseli Gallen-Kallela (olenpa tylsä), sitten tykkään Jean Cocteaun muutamista piirroksista, joita hän julkaisi eräässä novellissaan. Myös joitain tavallisia ihmisiä, jotka ovat julkaisseet fanartiaan jossain, vaikkakin olen jokaiselle minua paremmalle harvinaisen kateellinen ja toivoisin pystyväni samaan.

Millaista on hyvä fanart?
- Sitä on aika monenlaista. Sellainen, joka on tehty fiiliksellä, sellainen, josta välittyy se, että on oikeasti ollut tunnetta ja yritystä mukana. Tekniikka ei ole kuitenkaan kaiken a ja o, vaan se, että välität siitä mitä teet ja yrität, koska arvostat jotakuta. En ehkä itse syty, jos on vain vedetty pörröinen tukka, kilo meikkiä ja musta mekko, ja siinä on meillä Mana, ellei siinä ole mitään muuta kuin ne perustiedot – vaikka se olisi kovin taitava teknisesti. Jos se on juuri yhdentekevänoloinen ja siitä puuttuu se tunnelma. Joo, hyvä fanart on minusta sellaista, missä on vaivannäköä ja tunnelmaa. Sellaista, mikä tuo mielikuvia, voi aistia jotain niistä: ahdistavuutta, lämpöä, raivoa, kylmyyttä, iloa, estetiikkaa, harmoniaa. Jos tuntuu siltä, että se tyyppi hyppää kimppuun sieltä paperista, tai jos ne tuo mieleen vaikka vuodenajan, kuvitellun filmipätkän aivoihin tai muiston.


Teksti: Amber (JaME Suomi)
Kuvat: Emmi Nisumaa

Peace & Smile Carnival - tapahtumaa edeltäneet tunnelmat

Peace & Smile Carnivalista on kulunut kaksi kuukautta, mutta monet paikalla olleet muistelevat tapahtumaa haikein mielin ja loput kaluavat mielikuvia tapahtumasta kuvien ja keikkaraporttien kautta! Tapahtumasta tehdyn DVD:n ilmestymistä odotellessa esittelemme teille valikoiman kuvia ja kerromme muutaman seikan siitä millaista oli odottaa tapahtuman alkamista. Ensimmäisissä kuvissa komeilee keikkapaikkana toiminut Nippon Budokan!



Suurin osa paikalle saapuneista faneista jonotti myytävää fanitavaraa satojen metrien pituisessa jonossa. Jo yhdentoista aikaan jonottamaan saapuneet joutuivat valmistautumisesta huolimatta odottamaan tavaran ostamista jopa kaksi tuntia! Paikan päällä myytiin tapahtuman paitoja, photobookia ja keräilykuoria (jotka sisälsivät kaksi keräilykorttia ja kännykkäkorun) sekä jokaisen bändin omaa tavaraa, kuten Kra-syömäpuikkoja, the GazettE -retkipulloja ja SCREW-laukkuja.



Fanit kerääntyivät joukkioiksi juttelemaan, ottamaan kuvia toisistaan ja cosplayaajista, sekä vaihtelemaan tapahtuman keräilykortteja keskenään. Näin aika kului kuin siivillä viileän auringon valaistessa Budokania. Tuhansien fanien joukossa kulki myös kameroita; ihmisistä otettiin kuvia lehtiin ja haastateltiin televisioon.



Tuhannet fanit ryntäsivät kohti Budokania jo hieman ennen ovien avautumista, sillä miyavi istui parvekkeella kuvattavana Arena 37°C Peace & Smile Carnival -spesiaalia varten. Aina välillä miyavi kääntyi heiluttamaan takanaan olevalle ihmismassalle ja paikalla olevat tytöt kiljuivat innoissaan. Kuvaussession loputtua miyavi lähetti lentosuukkoja faneilleen ja palasi Budokanin sisätilojen suojaan.



Monet lehdet, levy-yhtiöt, bändit ja artistit toivottivat onnea ja lähettivät kukkasia bändeille ja PSC:lle. Kukat oli sijoitettu yhden sisäänkäynnin eteen ja niiden seassa oli kukkia mm. Gacktilta, SUGIZOlta ja YOSHIKIlta.



Kolmelta iltapäivällä, ilman jo viiletessä, fanit päästettiin vihdoin sisälle ja tuhannet ihmiset etsivät paikkansa kolmikerroksisesta Budokanista. Kaikki odottivat innoissaan tapahtuman alkua täysin valmiina rokkaamaan!



Teksti: anna (JaME English)& karaiju/Katrin (JaME Suomi)
Kuvat: ©2009 PS COMPANY Co.,Ltd

Vilkaise myös PSC:n kymmenvuotistapahtuman teemaa JaME:n sivuilla. Teemaan kuuluu kolmiosainen raportti tapahtumasta ja PSC-bändien julkaisujen arvosteluja!