Rakkautta & Anarkiaa: animesta elokuvaksi ja paketti Helsingin Kinopalatsiin

Helsingin 22. kansainväliset filmifestivaalit starttasivat 17. syyskuuta ja kestivät aina 27. päivään saakka. Jokavuotisesta laajasta aasialaisesta elokuvatarjonnastakin tuttu festivaali keräsi yli 50 000 myytyä lippua.

Mamoru Hosoda: The Girl Who Leapt Through Time

------------------------


Kiistatta Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien mielenkiintoisinta Aasia-tarjontaa edusti tänä vuonna 1970-luvun huippusuositun animesarjan elokuvaversio Yatterman, jonka käyttötarkoitustarjonta on vähintäänkin yhtä laaja kuin festivaaleilla nähty ihmismäärä; filmi pitää uskollisesti sisällään niin kirjavaa sarjakuvamaisuutta kuin tyypillistä japanilaista huumoria pienillä härskeillä vitseillä höystettynä. Kulttimestari Takashi Miiken tuorein elokuva ei välttämättä lukeudu ohjaajan ehdottomasti parhaimpiin, mutta viihdettä se tuo katsojalleen kuitenkin niin paljon, että aliarvioiminen ei tunnu soveliaalta.

Juoneltaan Yatterman ei sinänsä hätkäytä sen suuremmin. Kissamainen pahiskaunotar Doronjo (upea Fukada Kyoko) ja hänen kaksi idioottia apuriaan (Kobayashi Kendo ja Namase Katsuhisa) ovat kuulleet legendan neljästä ympäri maailmaa ripotellusta maagisesta palasta, jotka yhdistämällä omistaja saa kaikki unelmansa toteutettua ja sen myötä valloitettua maailman. Kolmikko ryhtyy suunnittelemaan systemaattista aarteenetsintää, mutta onneksi kaksi Yatterman-sankaria, Gan-chan (jpop-tähti Sakurai Sho) ja hänen tyttöystävänsä Ai-chan (Fukuda Saki), ovat tuottamassa vastarintaa koviksille, ja näin soppa on valmis. Hämmennystä tuo lisää Okamoto Anrin esittämä viaton Shoko-tyttö, joka toivoo saavansa isänsä takaisin samaisten ihmepalojen avulla ja onnettomalla olemuksellaan saa Yattermanit suojelemaan itseään. Tarina pyörii siis muutaman henkilöhahmon ympärillä ja elokuvan aikana päästään reissaamaan niin egyptimäisissä maisemissa kuin täysin futuristisessa ympäristössäkin. Pahikset ja hyvikset juoksevat palojen perässä, ja eiköhän jokaisen mahdollisen paikan tullen synny taisteluja, joiden toteutus on kieltämättä harvinaisen tyylikästä kaikella räiskyvyydellään, värikkyydellään ja sekavuudellaan. Toisaalta kamppailujen vaikuttava lopputulos ei pistä ihmettelemään, sillä elokuvaa varten rakennettiin muun muassa aito jättirobottikoira, joka esittää tarinassa Yattermanien uskollista Yatta-wan-robottiystävää.

Suurimman ilon Yattermanissa tuottaa sen viljelemä huumori, jonka kanssa ei säästellä missään välissä. Tyhmäksi luonnehdittu apuri himoitsee kaunista Doronjoa pakkomielteisesti, Doronjo itse haaveilee rauhallisesta perhe-elämästä huvittavan stereotyyppisesti, pahat hahmot saavat köniinsä lukuisissa räjähdyksissä, robottikoiralla ilmenee seksuaalisia haluja ja jopa Shokon isän traaginen kohtalo on esitetty niin huumoripitoisesti, että katsojalla on melkeinpä vaikeuksia olla nauramatta koko kohtausta putkeen. Japanilaiset kevyeen katseluun tarkoitetut elokuvat ja draamasarjat kulkevat hämmentävän usein samaa juonipolkua, joten lopputulos ei aiheuttane kenellekään sen suurempaa hämmennystä, vaikka viimeiseen asti huvittavia aiheita riittääkin. Arvattavasta ratkaisusta huolimatta Yatterman pitää siis yllään mielenkiinnon lopputeksteihin asti, jotka itse asiassa ovat myös yllättävän merkittävä osa elokuvaa – Sakurai Shon Arashi-poppiryhmän laulama Believe on nappivalinta filmin päätöskappaleeksi, jonka aikana nähdään vielä hauskasti toteutetut henkilöhahmoesittelyt. Musiikilla on elokuvassa muutenkin yllättävän suuri osa, sillä osa kohtauksista on lastenfilmien tapaan pelkkää laulamista – mieleenpainuvimmaksi musiikkihetkeksi jäänee Doronjon ja palvelijoiden tanssikoreografeilla maustettu laulu, jonka aikana kolmikko tunnelmoi pahoja suunnitelmiaan.

Kaksimielisistä vitseistä huolimatta Yatterman on tarkoitettu viihdyttäväksi, toimintatäytteiseksi pätkäksi, jonka sarjakuvamaisuutta ei edes yritetä kiistää. Romanttiset kohtaukset on minimoitu, ja niiden sisältö ei vavisuta, vaan pikemminkin naurattaa hieman. Myöskään dialogi ei missään vaiheessa ravisuta kekseliäisyydellään, mutta se lukeutuu lopulta Yattermanin vahvuudeksi – perustuksellista puhetta ja syvällistä juonta ei tarvita kaksituntiseen elokuvaan, jonka päätarkoituksena on kevyt japanilainen viihde. Pituudeltaan Yatterman onkin erinomainen; tarina kiteytyy lopussa, mutta se myös pitää katsojan koukussaan loppuun asti, eikä penkissä ehdi puutumaan.

Hienoimman suorituksen Yattermanissa tekee ehdottomasti Fukada Kyoko, vaikka Sakurai Shon näyttelijätaidoissakaan ei ole valittamista. Yatterman-nimestä huolimatta elokuvan pääosaksi tuntuu silti kummasti nousevan Doronjo. Vaihtoehtoisesti Fukadan esiintyminen saattaa olla toki niin hiottua ja paneutuvaa, että näyttelijätär huomaamattaan korjaa potin itselleen.

Viihdyttäväksi pätkäksi tarkoitettu elokuva joutuu toisaalta törmäyskurssille, kun alkaa miettiä sen kohdeyleisöä – suositellako Yattermania lapsenmielisille japanifriikeille, alkuperäisen Yatterman-animen faneille, jpopin ystäville, jopa lapsille vai erittäin oudon huumorintajun omaaville? R&A-näytöksen yleisö kuitenkin koostui yllättävänkin suuresta ikähaarukasta, ja jatkuvalta naurumekkalalta oli vaikea välttyä, joten päätelmäni osunevat kaikkien edellä mainittujen määritelmien välimaastoon.



------


Teksti: Matron (JaME Suomi)

Kuvat (c): 2006 TOKIKAKE Film Partners & 2008 Tatsunoko Production/Yatterman Film Partners

Maan alta Tavastialle - onko ainoa tie ylöspäin?

Japanilaisen musiikin harrastajapiirit ovat Suomessa jo sen verran laajat, että kaikki niihin aktiivisestikaan kuuluvat eivät tunne toisiaan. Itse ilmiö kyllä tunnetaan, ehkä peräkorpien satavuotisimpia erakkomajoja lukuun ottamatta, kaikkialla, vaikka sen ilmentymät ja käytännöt eivät vielä tuttuja olisikaan.

Harrastajia, tarjontaa ja mainetta on enemmän – on selvästikin otettu askel kohti suuren yleisön tietoisuutta tai jopa suosiota, valtavirtaa. Emme ole enää selkeästi eri lajeja.

Vaan kutsuako tällaista ”oman” ryhmän esiintuloa sitten kukoistuskaudeksi vai rappioksi?

Askeleella massojen tietoisuuteen on hyvät puolensa. Levyjä, vaatteita tai muita tykötarpeita ei enää ihan aina tarvitse tilata lähempää auringonnousua ja odotella sitten päiviä, parhaassa tapauksessa viikkoja, että pääsee maksamaan kukkaronsa ruvelle posti- ja tullimaksuista. Mieluisalle keikalle lähteminen ei enää ole joko naurettava haave tai pyhiinvaellus kohti vararikkoa – esimerkiksi matka pääkaupunkiin tuntuu varsin lyhyeltä suhteutettuna siihen, että jokunen vuosi takaperin j-rockia livenä nauttiakseen oli lennettävä muutaman valtion ja meren yli.

Asiasta keksii kuitenkin narisemista, mikäli on allekirjoittaneen tavoin mieltynyt kyseiseen urheilumuotoon: rajan hämärtyminen perehtyneiden ja ummikkojen välillä aiheuttaa nimittäin nopeasti mahdollisuuden jakaa itse skene uusiin ja vanhoihin faneihin. ”Me ja ne” -asenne elää siis edelleen. Kun elintila ympäröivässä maailmassa on vakiintunut, siitä aletaan taistella porukan sisällä – sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti.

Joskus on vaikea päättää, kumpi ottaa pattiin: ne, joita j-musiikki kiinnostaa vain, koska se on muodikkaan erilainen ja nykyään helposti valittava trendi, vai ne, jotka ovat valmiita tyrmäämään muut fanit tietämättömiksi vapaamatkustajiksi vain sillä perusteella, että nämä eivät olleet täysi-ikäisiä, kun hide kuoli. Elitismi undergroundissa tai sieltä alkunsa saaneissa ryhmissä ei ole yhtään oikeutetumpaa kuin se, että tupakkapaikalla stringejä nostellessa haukutaan v**un h*roksi sitä, joka ei omista Vuittonin laukkua.

Väitän, että japanilainen musiikki ei ole aate. Sillä on toki omat kulmakivensä, tärkeät käsitteensä, joihin ei voi olla törmäämättä skeneen upottuaan, mutta ei mitään yksilörajat ylittävää periaatetta, jota voisi toteuttaa väärin. ”Nyyppien” erottelu ja syrjiminen vetoamalla kaiken väärin ymmärtämiseen ei siis ole perusteltua.

Tältä valtavirran läheisyys ja vaikutus siis näyttävät näiden rillien taakse.

Oletko itse törmännyt j-skenessä elitismiin? Onko lempibändin keikka Tavastialla sinulle unelmien täyttymys vai lopun alku, vai etkö usko lainkaan, että japanilainen musiikki tempautuu vielä valtavirtaan? Onko joitakin tunnusmerkkejä, joita todellisen fanin tulisi täyttää, tai asioita, joita tulisi tietää, jotta voi nimittää itseään j-rockin harrastajaksi? Onko idiootteja olemassa, saako niitä potkia?

Jaa kokemuksesi, näkemyksesi tai ajatuksesi jättämällä ne kommenttina tähän blogimerkintään. Voit käyttää omaa nimeäsi tai nimimerkkiä, tai halutessasi kommentoida myös täysin anonyyminä.

Antaa flamettaa!