Raportti Pakkahuoneen jonotusrintamalta Miyavin keikalla

Syyskuun 22. päivänä, jota moni oli varmasti odottanut hartaasti vapisten, oli sää suorastaan mainio jonotusta ajatellen: ei mahdoton, mutta kyllin viileä ja hankalasti tuulinen, jotta saattoi tuntea uhrautuneensa Miyavin vuoksi. Liian mukavaksi keikkaa edeltävä hengailu ei kuitenkaan päässyt muotoutumaan, sillä jonossa syntyi erimielisyyttä siitä, pitääkö jonotuskieltoja noudattaa. Osa paikalle tulleistahan leiriytyi Pakkahuoneen uuden sisäänkäynnin eteen jo aamuvarhaisella, vaikka luvallinen jonotusaika olisi alkanut kolmelta. Kiista onnistui pahoittamaan monen mielet, mutta ei viemään jonon etupään vääryydellä vallanneita omille paikoilleen.

Pari tuntia ennen ovien aukeamista tunnelma oli kuitenkin korkealla ja saimme kerättyä jopa muutaman uhrin haastateltavaksemme.

Kaikki haastatellut olivat tyytyväisiä siihen, että myös Tampere alkaa saada osuuttaan j-rockin livekeikoista.
- Tampere on keskempänä Suomea, joten pohjoisemmassakaan asuvilla ei mene niin paljoa rahaa, totesi 14-vuotias Jossu.

- Juna- ja bussiliput eivät vie kaikkia rahoja, joten keikalle pääsee varmemmin, sanoi puolestaan samanikäinen Jan.
Miyavi olikin houkutellut paikalle ihmisiä Oulusta asti. Myös Pakkahuoneen tilavuutta ja kätevää jonotuspaikkaa kehuttiin – tosin torialuekin tahtoi jäädä vaarallisen pieneksi jonon tuntuessa kasvavan ikuisesti.

Paikalla ei tainnut olla yhtään, joka olisi luokitellut itsensä lieväksi faniksi, tai ainakaan uskaltanut tunnustaa sitä. Kysyttäessä arviota omasta faniudesta asteikolla yhdestä kymmeneen ei kukaan valinnut numeroa kuuden alapuolelta.

- Olen varmaankin 9, koska olen fanittanut Miyavia jo 4 vuotta, kertoi 12-vuotias Alajärveltä saapunut Essi.

Eniten kehuja saivat Miyavin ulkonäkö, soittotaito ja persoonallisuus.
- Toivottavasti Miyavi myös tanssii paljon, koska se on tosi ihanaa katseltavaa, Essi lisäsi.

Varsin moni toivoi settilistalta löytyväksi Selfish Loven tai Super Heron. Myös Freedom Fightersia ja Itoshii Hitoa toivottiin. Valitettavasti näistä toiveista ainoastaan yksi kävi toteen, mutta haastateltavien terveiset Miyaville ainakin kuulostivat varmoilta.

- Vedä hyvä keikka ja jatka samaa rataa, toivotti Jan. Sini, Iida ja Essi sen sijaan lähettivät terveisensä suorastaan kuorossa:

- Me rakastetaan sua!

-------------------------

Jimir&Amber

Rakkautta & Anarkiaa: animesta elokuvaksi ja paketti Helsingin Kinopalatsiin

Helsingin 22. kansainväliset filmifestivaalit starttasivat 17. syyskuuta ja kestivät aina 27. päivään saakka. Jokavuotisesta laajasta aasialaisesta elokuvatarjonnastakin tuttu festivaali keräsi yli 50 000 myytyä lippua.

Mamoru Hosoda: The Girl Who Leapt Through Time

------------------------


Kiistatta Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien mielenkiintoisinta Aasia-tarjontaa edusti tänä vuonna 1970-luvun huippusuositun animesarjan elokuvaversio Yatterman, jonka käyttötarkoitustarjonta on vähintäänkin yhtä laaja kuin festivaaleilla nähty ihmismäärä; filmi pitää uskollisesti sisällään niin kirjavaa sarjakuvamaisuutta kuin tyypillistä japanilaista huumoria pienillä härskeillä vitseillä höystettynä. Kulttimestari Takashi Miiken tuorein elokuva ei välttämättä lukeudu ohjaajan ehdottomasti parhaimpiin, mutta viihdettä se tuo katsojalleen kuitenkin niin paljon, että aliarvioiminen ei tunnu soveliaalta.

Juoneltaan Yatterman ei sinänsä hätkäytä sen suuremmin. Kissamainen pahiskaunotar Doronjo (upea Fukada Kyoko) ja hänen kaksi idioottia apuriaan (Kobayashi Kendo ja Namase Katsuhisa) ovat kuulleet legendan neljästä ympäri maailmaa ripotellusta maagisesta palasta, jotka yhdistämällä omistaja saa kaikki unelmansa toteutettua ja sen myötä valloitettua maailman. Kolmikko ryhtyy suunnittelemaan systemaattista aarteenetsintää, mutta onneksi kaksi Yatterman-sankaria, Gan-chan (jpop-tähti Sakurai Sho) ja hänen tyttöystävänsä Ai-chan (Fukuda Saki), ovat tuottamassa vastarintaa koviksille, ja näin soppa on valmis. Hämmennystä tuo lisää Okamoto Anrin esittämä viaton Shoko-tyttö, joka toivoo saavansa isänsä takaisin samaisten ihmepalojen avulla ja onnettomalla olemuksellaan saa Yattermanit suojelemaan itseään. Tarina pyörii siis muutaman henkilöhahmon ympärillä ja elokuvan aikana päästään reissaamaan niin egyptimäisissä maisemissa kuin täysin futuristisessa ympäristössäkin. Pahikset ja hyvikset juoksevat palojen perässä, ja eiköhän jokaisen mahdollisen paikan tullen synny taisteluja, joiden toteutus on kieltämättä harvinaisen tyylikästä kaikella räiskyvyydellään, värikkyydellään ja sekavuudellaan. Toisaalta kamppailujen vaikuttava lopputulos ei pistä ihmettelemään, sillä elokuvaa varten rakennettiin muun muassa aito jättirobottikoira, joka esittää tarinassa Yattermanien uskollista Yatta-wan-robottiystävää.

Suurimman ilon Yattermanissa tuottaa sen viljelemä huumori, jonka kanssa ei säästellä missään välissä. Tyhmäksi luonnehdittu apuri himoitsee kaunista Doronjoa pakkomielteisesti, Doronjo itse haaveilee rauhallisesta perhe-elämästä huvittavan stereotyyppisesti, pahat hahmot saavat köniinsä lukuisissa räjähdyksissä, robottikoiralla ilmenee seksuaalisia haluja ja jopa Shokon isän traaginen kohtalo on esitetty niin huumoripitoisesti, että katsojalla on melkeinpä vaikeuksia olla nauramatta koko kohtausta putkeen. Japanilaiset kevyeen katseluun tarkoitetut elokuvat ja draamasarjat kulkevat hämmentävän usein samaa juonipolkua, joten lopputulos ei aiheuttane kenellekään sen suurempaa hämmennystä, vaikka viimeiseen asti huvittavia aiheita riittääkin. Arvattavasta ratkaisusta huolimatta Yatterman pitää siis yllään mielenkiinnon lopputeksteihin asti, jotka itse asiassa ovat myös yllättävän merkittävä osa elokuvaa – Sakurai Shon Arashi-poppiryhmän laulama Believe on nappivalinta filmin päätöskappaleeksi, jonka aikana nähdään vielä hauskasti toteutetut henkilöhahmoesittelyt. Musiikilla on elokuvassa muutenkin yllättävän suuri osa, sillä osa kohtauksista on lastenfilmien tapaan pelkkää laulamista – mieleenpainuvimmaksi musiikkihetkeksi jäänee Doronjon ja palvelijoiden tanssikoreografeilla maustettu laulu, jonka aikana kolmikko tunnelmoi pahoja suunnitelmiaan.

Kaksimielisistä vitseistä huolimatta Yatterman on tarkoitettu viihdyttäväksi, toimintatäytteiseksi pätkäksi, jonka sarjakuvamaisuutta ei edes yritetä kiistää. Romanttiset kohtaukset on minimoitu, ja niiden sisältö ei vavisuta, vaan pikemminkin naurattaa hieman. Myöskään dialogi ei missään vaiheessa ravisuta kekseliäisyydellään, mutta se lukeutuu lopulta Yattermanin vahvuudeksi – perustuksellista puhetta ja syvällistä juonta ei tarvita kaksituntiseen elokuvaan, jonka päätarkoituksena on kevyt japanilainen viihde. Pituudeltaan Yatterman onkin erinomainen; tarina kiteytyy lopussa, mutta se myös pitää katsojan koukussaan loppuun asti, eikä penkissä ehdi puutumaan.

Hienoimman suorituksen Yattermanissa tekee ehdottomasti Fukada Kyoko, vaikka Sakurai Shon näyttelijätaidoissakaan ei ole valittamista. Yatterman-nimestä huolimatta elokuvan pääosaksi tuntuu silti kummasti nousevan Doronjo. Vaihtoehtoisesti Fukadan esiintyminen saattaa olla toki niin hiottua ja paneutuvaa, että näyttelijätär huomaamattaan korjaa potin itselleen.

Viihdyttäväksi pätkäksi tarkoitettu elokuva joutuu toisaalta törmäyskurssille, kun alkaa miettiä sen kohdeyleisöä – suositellako Yattermania lapsenmielisille japanifriikeille, alkuperäisen Yatterman-animen faneille, jpopin ystäville, jopa lapsille vai erittäin oudon huumorintajun omaaville? R&A-näytöksen yleisö kuitenkin koostui yllättävänkin suuresta ikähaarukasta, ja jatkuvalta naurumekkalalta oli vaikea välttyä, joten päätelmäni osunevat kaikkien edellä mainittujen määritelmien välimaastoon.



------


Teksti: Matron (JaME Suomi)

Kuvat (c): 2006 TOKIKAKE Film Partners & 2008 Tatsunoko Production/Yatterman Film Partners

Maan alta Tavastialle - onko ainoa tie ylöspäin?

Japanilaisen musiikin harrastajapiirit ovat Suomessa jo sen verran laajat, että kaikki niihin aktiivisestikaan kuuluvat eivät tunne toisiaan. Itse ilmiö kyllä tunnetaan, ehkä peräkorpien satavuotisimpia erakkomajoja lukuun ottamatta, kaikkialla, vaikka sen ilmentymät ja käytännöt eivät vielä tuttuja olisikaan.

Harrastajia, tarjontaa ja mainetta on enemmän – on selvästikin otettu askel kohti suuren yleisön tietoisuutta tai jopa suosiota, valtavirtaa. Emme ole enää selkeästi eri lajeja.

Vaan kutsuako tällaista ”oman” ryhmän esiintuloa sitten kukoistuskaudeksi vai rappioksi?

Askeleella massojen tietoisuuteen on hyvät puolensa. Levyjä, vaatteita tai muita tykötarpeita ei enää ihan aina tarvitse tilata lähempää auringonnousua ja odotella sitten päiviä, parhaassa tapauksessa viikkoja, että pääsee maksamaan kukkaronsa ruvelle posti- ja tullimaksuista. Mieluisalle keikalle lähteminen ei enää ole joko naurettava haave tai pyhiinvaellus kohti vararikkoa – esimerkiksi matka pääkaupunkiin tuntuu varsin lyhyeltä suhteutettuna siihen, että jokunen vuosi takaperin j-rockia livenä nauttiakseen oli lennettävä muutaman valtion ja meren yli.

Asiasta keksii kuitenkin narisemista, mikäli on allekirjoittaneen tavoin mieltynyt kyseiseen urheilumuotoon: rajan hämärtyminen perehtyneiden ja ummikkojen välillä aiheuttaa nimittäin nopeasti mahdollisuuden jakaa itse skene uusiin ja vanhoihin faneihin. ”Me ja ne” -asenne elää siis edelleen. Kun elintila ympäröivässä maailmassa on vakiintunut, siitä aletaan taistella porukan sisällä – sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti.

Joskus on vaikea päättää, kumpi ottaa pattiin: ne, joita j-musiikki kiinnostaa vain, koska se on muodikkaan erilainen ja nykyään helposti valittava trendi, vai ne, jotka ovat valmiita tyrmäämään muut fanit tietämättömiksi vapaamatkustajiksi vain sillä perusteella, että nämä eivät olleet täysi-ikäisiä, kun hide kuoli. Elitismi undergroundissa tai sieltä alkunsa saaneissa ryhmissä ei ole yhtään oikeutetumpaa kuin se, että tupakkapaikalla stringejä nostellessa haukutaan v**un h*roksi sitä, joka ei omista Vuittonin laukkua.

Väitän, että japanilainen musiikki ei ole aate. Sillä on toki omat kulmakivensä, tärkeät käsitteensä, joihin ei voi olla törmäämättä skeneen upottuaan, mutta ei mitään yksilörajat ylittävää periaatetta, jota voisi toteuttaa väärin. ”Nyyppien” erottelu ja syrjiminen vetoamalla kaiken väärin ymmärtämiseen ei siis ole perusteltua.

Tältä valtavirran läheisyys ja vaikutus siis näyttävät näiden rillien taakse.

Oletko itse törmännyt j-skenessä elitismiin? Onko lempibändin keikka Tavastialla sinulle unelmien täyttymys vai lopun alku, vai etkö usko lainkaan, että japanilainen musiikki tempautuu vielä valtavirtaan? Onko joitakin tunnusmerkkejä, joita todellisen fanin tulisi täyttää, tai asioita, joita tulisi tietää, jotta voi nimittää itseään j-rockin harrastajaksi? Onko idiootteja olemassa, saako niitä potkia?

Jaa kokemuksesi, näkemyksesi tai ajatuksesi jättämällä ne kommenttina tähän blogimerkintään. Voit käyttää omaa nimeäsi tai nimimerkkiä, tai halutessasi kommentoida myös täysin anonyyminä.

Antaa flamettaa!

Jrockin lieveilmiöt: Miitit

Sana ’miitti’ polveutuu englanninkielen sanasta ’meeting’ ja miitiksi kutsutaan arkikielenkäytössä Internet-yhteisön jäsenten fyysistä tapaamista. Tapaaminen sisältää usein yleistä yhdessä oleilua, keskustelemista, tutustumista tai esimerkiksi pelejä. Japanilaisen musiikin yleistymisestä huolimatta kanssaihmisiä saattaa olla vaikea löytää omasta kotikaupungista, joten miitit ovat arkipäivää nykyään myös jrock-yhteisöissä. Suomen ensimmäisistä jrock-miiteistä on huhuja jo 90-luvun alulta lähtien, mutta todellinen räjähdys tapahtui vasta 2000-luvun puolivälissä. Kulta-aika on jatkunut aina tähän päivään asti.

Aikaisemmin useimmat jmusiikki-aiheiset miitit kulkivat yksinkertaisesti nimellä ”jrock-miitit”, mutta sekä fanikannan että eri bändigenrejen tietoisuuden lisäännyttyä myös jrock-miitit ovat entistä useammin tarkemmin spesialisoituneita; foorumien miittitopiceista voi bongata niin Gazette-miittejä kuin vain täysi-ikäisille tarkoitettuja tapaamisia. Miitit antavat mahdollisuuden ujoillekin ihmisille hankkia lisää sosiaalista kontaktia, kun ensitutustuminen on jo tapahtunut anonyymisti verkon välityksellä. Internet-ihmisten tapaamisessa on toki hyvä muistaa mahdolliset riskit, mutta suurimpien ja tunnetuimpien foorumien järjestämiin tapahtumiin voi varmasti lähteä jokainen turvallisin mielin.

------------------

JaME Suomi jututti 17-vuotiasta Janetta Perttusta, joka lukeutuu aktiivimiittailijoihin Lost and Found -nettifoorumilla. Orivedeltä kotoisin olevan Janetan voi bongata nasutai-nimimerkin alta.

Milloin olit ensimmäistä kertaa miitissä? Millaista oli?

- Ellen nyt aivan väärin muista, uskaltauduin ensimmäistä kertaa miittiin vuoden 2006 tammikuussa. Siihen aikaan miitit rajoittuivat ostoskeskushengailuun ja asianmukaisissa kaupoissa kiertelyyn, joten miksikään erityisen antoisaksi kokemus ei muodostunut. Osasyylliseksi lasken tosin sen, että kyseisenä päivänä minulla oli reippaanlaisesti kuumetta – olin liian pelokas jäädäkseni kotiin toipumaan, kun puolituntemattomat ja tuntemattomat ihmiset odottivat minun ehdottomasti tulevan paikalle. Tietenkin hieman jännitti tulla ’heitetyksi räiskyvien persoonien keskelle’, vaikka mukana oli myös silloinen paras ystävä.

Mikä on paras miittikokemuksesi?

- Parhaimpiin kokemuksiin luen Lost and Found –foorumin Piknikmiitin (28.7.2007), joka oli minulle ensimmäinen yli 20 henkilöä sisältänyt miitti. Silloin olin jo kerännyt tarpeeksi rohkeutta kommunikoidakseni muutenkin kuin erilaisilla äännähdyksillä, ja pian huomasinkin löytäneen useiden kanssa jonkin, mitä voisi kutsua yhteiseksi säveleksi. Ja suurin osa sävelistä jatkuu yhä, eikä silloin levitettyä huumorin ilosanomaa ole tähän päiväänkään mennessä unohdettu! Aika kului kuin siivillä, vaikka ulkoilmamiitiksi suunniteltu tapahtuma jouduttiinkin siirtämään sisätiloihin suomalaiselle tuurille ominaisen sateen takia…

Entä mikä on kurjinta, mitä miittaillessa voi sattua tai sinulle on sattunut?

- Kurjimpiin kokemuksiini lukeutuu se, kun erään miittiporukan kanssa saimme niin suuren riidan aikaan, ettei joitakin silloin rikottuja ystävyys- ja kaverisuhteita ole ilmeisesti vieläkään saatu kunnolla ehjiksi.

On myös kurjaa, jos porukka jakautuu isossa miitissä fandomin mukaan (kliseinen esimerkki the GazettE –fanit ja Dir en grey –fanit), tai olemassa olevien klikkien ja kaveriporukoiden mukaan. Itse ainakin koen miitit uusien kontaktien luomiseen tarkoitetuksi ja mielelläni heitän vanhentuneen läpän roskakoriin ja siirryn ystävieni tutusta läheisyydestä jonkun uuden, mahdollisesti kiinnostavaksi osoittautuvan tyypin seuraan. Tätä suosittelen ihan kaikille, vaikka vain miitin yleisen fiiliksen kannalta!

Tarvitaanko miittejä enää nykyään, kun keikkoja ja muita harrastajia yhteen kokoavia tapahtumia on niin paljon?

- Mielestäni miiteissä ei tarvitse enää panostaa niiden määrään ja järjestämistiheyteen, vaan laatuun. Todellakin j-keikkoja yms. tapahtumia on tarjolla nykyään niin runsain määrin, ettei joka kuukausi ole edes mieltä, aikaa tai rahaa kokoontua yhteen. Kuitenkin isompia ja harvinaisempia miittejä on hyvä järjestää, näin on mahdollisuus kerätä laajempi skaala ihmisistä, jotka käyvät keikoilla ja jotka eivät käy keikoilla jne.

Pidätkö enemmän hengailumiiteistä vai sellaisista, joissa on jokin tietty teema? Miksi? Mitkä ovat hauskimpia teemoja?

- Ennen ns. hengailumiitit olivat paljon lähempänä sydäntä, kun saattoi jutella ja nauraa suunsa kuivaksi ja vatsalihaksensa kipeiksi ilman, että mikään keskeytti. Nykyään kuitenkin suosin enemmän teemamiittejä, sillä tavallinen yhteen pakkautuminen ja random mutustelu ja jutustelu aiheuttavat helposti juuri niitä aiemmin mainitsemiani klikkiytymiä, kun piirit ovat sen verran pienentyneet ihmisten käydessä tutummiksi ja tutummiksi. En noissa teeman omaavissa miiteissä ole päässyt vielä(kään) poikkeamaan, mutta mm. täysi-ikäisille tarkoitettu "spugemiitti" kuulostaa niin eksoottisen viehättävältä, että iän suodessa taidan sellaiseen osallistua…

Jos saisit järjestää miitin ihan minne tahansa, missä se pidettäisiin ja miksi?

- Kaikkein ideaalisin miittauspaikka japanilaisesta musiikista innostuneille olisi tietenkin Japani. Syitä ei varmaankaan tarvitse sen enempää eritellä. Tällaisen toteutus taas voisi olla hieman, miten sen nyt sanoisi, mahdotonta.

Glamourista pieninä annoksina viehättyvänä olen myös leikitellyt ajatuksella Hotelli Kämpissä järjestettävästä miitistä – taas toinen taloudellisesti hankala idea toteuttaa. Miittiin saisi juhlavuutta, virallisuutta ja vastaavaa, jota en oikein osaa pukea sanoiksi. Valitettavasti tämän räväkämpää mielikuvitusta minulla ei tämän aiheen suhteen ole, pahoitteluni.

Mikä on seuraava miitti, johon aiot suunnata?

- Kuulin vähän juttua, että Tampereelle päin on tulossa vakava keskustelumiitti, tai impromiitti kakkonen. Ensimmäisen improvisaatioteatteriin pertustuvan miitin jouduin raskain mielin jättämään väliin, mikä osittain surettaa yhä, joten sieltä minut todennäköisesti bongaa seuraavaksi!

Teksti: Amber (JaME Suomi) & Matron (JaME Suomi)
Kuva: Janetta Perttunen

Playzone 2009 ~Taiyou kara no tegami~ -Johnny's-musikaalinäytelmä. Tokio, 8. elokuuta 2009

Musikaalien suureksi ystäväksi lukeutuvana en epäröinyt lipun hankkimista kauaakaan, kun kuulin Johnny’s Entertainmentin perinteisen Playzone-esityksen osuvan oman matkani ajankohtaan sekä – ennen kaikkea – päähenkilökastiin sisältyvän mainetta keränneen junioriryhmä Kis-My-Ft2:n ja pitkäaikaisen ihailunkohteeni Uchi Hirokin. Playzone ehti olla jo vuosien ajan Johnny’s-ryhmä Shonentain bravuuri, mutta tänä vuonna musikaali testamentattiin kyseiselle nuoremmalle sukupolvelle, minkä myötä itse esitys oli täysin uudistettu ja sovellettu uusien päähenkilöiden näköiseksi.

8. elokuuta Tokion Aoyaman teatterilla pidetyn Playzonen alkuhässäkät eivät paljoa eronneet normaalikonsertin käytännöistä – henkilökeskeisen JE:n rutiinien mukaan rakennuksen ulkokatos oli pyhitetty fanitavaran myymiselle ja tytöistä koostunut ihmisjoukko ulottui valko-oranssien ostoskassiensa kanssa lähikaduille asti. Tavallisten keikkojen tavoin myös fanien ja yhtiöiden lähettämät kukkatervehdykset illan esiintyjille oli aseteltu riviin pääaulaan. Teatterin kahteen kerrokseen jaetut istuinpaikat sen sijaan muodostivat ikään kuin jättimäisen viuhkan lavan ympärille; violettisävyisesti valaistettu lava oli tyhjillään, mutta tarkkasilmäisimmät pystyivät huomaamaan lavatilan jatkuvan siitä muutaman metrin päässä olevan väliseinän jälkeen.

Musikaali tuntui alkavan aivan yhtäkkiä, kun sali pimeni ja Shonen Club –ohjelmasta tuttu Johnny’s-bändiryhmä Question? astui lavalle – ilman taputusta suurempia suosionosoituksia tosin, sillä musikaalikäyttäytymisen etikettiin eivät kuulu Japanissakaan erityisemmät hurraukset. Bändi aloitti pienen alkupuheen jälkeen ensimmäisen kappaleen, jonka aikana yleisön päät kääntyivät vasemmalle sivuovelle, josta astui sisään rentoihin vaatteisiin pukeutunut hattupäinen Uchi Hiroki kitara olallaan. Mies oli luonnossa kieltämättä yhtä kaunis kuin parhaimmissa photoshooteissaan, eikä pitkä esiintymislavoista pidetty tauko näkynyt tämän kasvoilla, kun hän rennosti käveli yleisön keskeltä lavalle, asetti kitaran eteensä, alkoi soittaa Question?:in mukana ja avasi äänensä. Ensimmäinen kappale sopi sekä melodialtaan että sanoituksiltaan täydellisesti Playzonen toiveikkaaseen teemaan, sillä hyvätuulinen laulu kertoi unelmien saavuttamisesta, uskalluksesta jatkaa eteenpäin sekä rohkeudesta aloittaa puhdas uusi sivu elämässä.

Laulun aikana väliseinä nousi ylös ja tilan takaosasta nousi korkea rakennelma, jonka kerroksiin oli asettunut seitsemän punahuppuista ihmistä katseet alaspäin. Kappaleen A-osan tullessa loppua kohti seitsikko hivuttautui alas ”hyllyiltä” ja saapui rivissä Uchin taakse. Tässä vaiheessa ryhmän henkilöllisyys oli varmasti jokaisen katsojan tiedossa, mutta jännittynyt ilmapiiri säilyi aina siihen asti, kun Uchi ja Question? siirtyivät vuorostaan kauemmas, seitsikko käveli lavan reunalle, repäisi huput pois päästään ja alta paljastui upeannäköinen Kis-My-Ft2, tuttavallisemmin Kisumai, kokonaisuudessaan. Yhtye jatkoi kappaleen loppuun ja kokoonpanon synkronoitu tanssi teki jo ensimmäisissä liikkeissä suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Ei liene enää ihmettelyn aihe, että monen mielestä JE:n parhaimpiin tanssijoihin lukeutuvat pojat löytyvät nimenomaan Kisumaista.

Ensimmäisen kappaleen jälkeen tulivatkin sitten näytelmäosuudet ja lavalla nähtiin melkeinpä koko näyttelijäkaarti yhdellä kerralla. Lyhyttä puheosuutta seurasi melko pian aina seuraava kappale. Japania vielä varsin huonosti osaavana en ollut niin perillä jokaisesta juonenkäänteestä, mutta elekieli ja äänensävy paljastivat itsessään musikaalin pääkohdat. Yleisesti musiikin ja laulun runsaus toivat erittäin suurta nautintoa, koska rekvisiitassa ja lavasteissa ei oltu turhia säästelty. Useimmissa kappaleissa oli jonkinasteinen teema – esimerkiksi kännykästä kertovaa laulua ennen näyttelijäjoukko hehkutti kovaan ääneen puhelimen käytännöllisyyttä ja miten sillä voisi vaikka soittaa Amerikasta Japaniin muutamassa sekunnissa. Täten laulussa oli siis cowboyhenkinen Amerikka-teema stetsonhattuineen, härkineen sekä kaktuksineen, mikä aiheutti hilpeyttä niin yleisössä kuin näyttelijöissä itsessään. Yksi parhaista huomioista olikin se, miten paljon esiintyjät näyttivät nauttivan tekemästään.

Johnny’s-musikaalit ovat täyttä fiktiota, mutta näytelmä tehdään todentuntuiseksi, kun kaikki käyttävät itsestään ja toisistaan oikeita nimiä ja henkilöiden luonteet ovat sinänsä hyvin realistisia. Musikaali oltiin lisäksi jaettu selvästi kahtia – ensimmäinen näytös kertoi ”ongelmista”, joita joukolla on Playzonesta ja sen toteuttamisesta, kun taas väliajan jälkeinen näytös oli puolestaan itse ”tämänvuotinen Playzone-esitys”, jonka riidan sopinut ryhmä esitti yleisölle onnistuneesti. Erityistä eripuraa ensimmäisessä näytöksessä oli Kisumain Fujigaya Taisukella ja Uchi Hirokilla, jotka musikaalissa esittivät hyviä lapsuudenystäviä ja joilla oli eri käsitys Playzonen toteuttamisessa. Lisädraamaa toivat Kisumain Kitayama Hiromitsu sekä Tamamori Yuta, joiden merkitys jäi silti itselleni vähän valitettavan epäselväksi – kiitos sen huonon japanin. MA:sta sekä Butoukan-ryhmästä tuttu Yara Tomoyuki esitti puolestaan Playzonen koreograafikkoa, joka riitatilanteessa joutui kerran jos toisenkin ikävään välikäteen ystävyksien riidassa. Yhtään naishahmoa emme valitettavasti saaneet kokea.

Yleisesti Aoyaman pieni lavatila oli käytetty erittäin taitavasti hyväksi. Yllätyksellisyyttä toivat sulavasti liikkuvat lavasteet sekä muun muassa näyttelijöiden juokseminen yleisön penkkirivien käytävillä ja yhtäkillinen hyppääminen istuinten edessä oleville kaiteille. Toisen näytöksen ollessa pelkkää musiikkia ja ”Playzonea”, yleisö pääsi astetta enemmän fiilistelemään tuttujen Johnny’s-kappaleiden tahdissa ja vilkuttelemaan ympäri salia juokseville pojille, joista useimmat myös palauttivat hellyydenosoituksia ottamalla ihmisiä käsistä kiinni, vilkuttamalla takaisin ja hymyilemällä valloittavasti. Parhaimmiksi hetkiksi toisesta näytöksestä jäivät ehdottomasti Uchin soolo-osuudet hänen laulaessa muun muassa Kanjani8-aikaista sooloa, Kis-My-Ft2:n sanoinkuvaamattoman seksikäs Fire Beat, samaisen Kisumain taitava Inori-esitys rullaluistimilla ja miekoilla höystettynä sekä tietenkin koko joukon esittämä loppulaulu, jonka aikana yleisön keskellä tuntui vahva yhteisöllinen liikutuksen tunne.

Musikaalin kiriessä loppua kohti näyttelijät eivät suinkaan pelkästään kumartaneet ja kadonneet lavan taakse, vaan esiintyjät esiteltiin vuorotellen taputusten saattelemana ja samalla jokainen sai mahdollisuuden puhua muutaman sanan. Ylpeys ja onnistumisen tunne paistoivat useimman silmistä, sillä harvoin JE:n debytoimattomat saavat tilaisuuden omaan musikaaliin. Näyttelijät taputettiin lavalle vielä toistamiseen ja muutaman lyhyen puheen sekä kiittelyn jälkeen lähes 3 tunnin musikaali saapui päätökseensä. Lyhyesti sanottuna japanilainen musikaalikokemus oli kerrassaan omalaatuinen ja sitä on mahdoton vertaa yhteenkään normaalikeikkaan, jolla olen ollut. Harvoin olen saanut noin lyhyestä ajasta yhtä vaikuttavia ja varmasti läpi elämän säilyviä muistoja.

-----

Teksti ja kuva: Matron (JaME Suomi)