HANGRY&ANGRYn videoterveiset

Laulajakaksikko Hitomi Yoshizawasta ja Rika Ishikawasta koostuva HANGRY&ANGRY julkaisi marraskuussa viisiraitaisen debyyttilevytyksensä nimeltä Kill Me Kiss Me. Muotisuunnittelija h.NAOTOn ilosanomaa levittävä duo on ehtinyt keräämään huomiota osakseen myös länsimaissa ja niinpä kaksikon alustavissa suunnitelmissa siintää kiertueet sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. HANGRY&ANGRYn rock- pop- ja punk-elementtejä sisältävään musiikkiin voi tutustua MySpacessa.

J-rokkarin unelmointia, osa IV: Nykypäivän merirosvot

Piratismista on hankalaa kirjoittaa aiheen arkuuden vuoksi - netistä latailu kun on tuomittava lainvastainen että moraaliton teko. Toisaalta ilman pikku-Deppejä ja Orlandoja J-rock -scene Suomessa ei olisi luultavasti lähtenyt koskaan lentoon. Tänä päivänä on lisäksi vaikeaa löytää koskaan warettamatonta henkilöä, jolloin voidaan miettiä teon moraalisia ongelmia jos miltei jokainen ihminen asiaan on syyllistynyt. Tosin miljoona kärpästäkin voi olla väärässä.

Toisin kuin Mustaparta, nykyään bittimerirosvot kokoavat saaliinsa sekalaisesta kasasta mp3- ja videotiedostoja. Tätä nykyä harva enää vaivaantuu Tallinnan pahamaineisille piraattitoreille etsimään 50 Centin uusinta plättyä Internetin yleistymisen vuoksi. Vaikka levy-yhtiöt manaavat Internetin ilmaisjakelukanavat syyttäen näitä huonosta levymyynnistään, on piratismilla todistetusti hyviä puolia. Sika säkissä-periaate voidaan poistaa tarpeen tullen, jolloin levyjä uskalletaan ostaa ilman suurta pelkoa pettymyksestä. Musiikki on myös loppujen lopuksi kulttuuria, koko kansalle luotua viihdettä ja taidetta johon kapitalismin vuoksi kaikilla ei ole yhtäläistä mahdollisuutta. Työssä käyvää, 40-vuotiasta iskelmää jumputtavaa herrasmiestä ei voi täysin verrata opintotuella kituuttelevaan opiskelijaan. Lisäksi rajaton jakaminen mahdollistaa uusien kulttuurien ja erilaisten etnisten taustojen sävyttämän musiikin helpon kuuntelun, joka lisää avoimuutta genre- sekä kielirajoituksia kohtaan. Tässä kohtaa myös japanilainen musiikki astuu mukaan.

Minun on jo pelkän asemani vuoksi mahdotonta ylistää piratismia maasta taivaaseen, vaikka en siihen muutenkaan suuria syitä edellämainittujen lisäksi löydä. Siispä on hyvä pyrkiä tarkastelemaan eri osapuolia, joita nykyajan merirosvous koskettaa. Läheisin osapuoli luultavasti jokaiselle lukijalle on kuluttaja. Edut ovat selvät - ilmaista musiikkia niin paljon kuin tarvetta on ja laajakaista jaksaa kovalevylle puhkua. Haittoja ei suoranaisesti ole nähtävillä, sillä viruksesta hajonnut tietokone on helpoiten verrattavissa murron tapahtuessa hajonneeseen tiirikkaan ja sellaisesta valittaminen olisi varsin absurdia.
Levykauppiaille ja musiikkiyhtiöille piratismi on kaksiteräinen miekka. Vaikka nykyajan miltei järjetön musiikin latausmäärä näyttäisi selvästi aiheuttavan pahaa tappiota, kannustaa uusiin artisteihin tutustuminen myös näiden tukemiseen. Eräiden tutkimusten mukaan levy-yhtiöit menettäisivät noin 10-15% rahoistaan piratismille, joka kuulostaa suhteellisen uskottavalta omaan korvaani. Tutkimuksia on kuitenkin useita ja tulokset eriäviä, jolloin kyse on enemmänkin subjektiivisesta uskomuksesta kuin paperiin painetusta faktasta.

JaME on kuitenkin J-rock -sceneen painottuva sivusto, joten mitä suoranaista vaikutusta piratismilla on japanilaiseen musiikkiin ollut länsimaissa? Mahdotonta on varmaksi sanoa, mutta uskaltaisin väittää ettei pohjolasta löytyisi kuin muutamia kymmeniä aasialaisen populäärimusiikin ystävää ilman netin jakelukanavia. Tasa-arvoinen mahdollisuus hiden soolojen kuulemiseen on realistisesti ajateltuna hyväksyttävin selitys, miten hyvin pienilukuisesta alakulttuurista miltei populäärikulttuurin osa-alueeksi laskettavaksi liikkeeksi muuttuminen on ollut ylipäätään mahdollsta.
J-rockin tapauksessa niin levy-yhtiöt kuin kuuntelijat ovat saaneet lähinnä positiivista vaikutusta piratismista. Kokonaan uusi markkina-alue on syntynyt, joka on täynnä faneja valmiina tuhlaamaan rahansa artistien hyväksi jos siihen annetaan mahdollisuus. Tämän vuoksi myös levykaupat kuten Epe's, Levykauppa Äx sekä eritoten Mirri Music ovat saaneet lisätienestejä kukkaroonsa. Bändit ovat saaneet julkisuutta länsimaisessa mediassa että myös keikkoja, joista ilmeisesti artisti itse saa eniten rahaa. Toisinsanoen J-rockin tapauksessa huonoja puolia on naurettavan vähän, sillä kyseessä on ennen nettiä ollut periaatteessa olemattoman pieni joukko J-rokkareita.

Lopuksi on luultavasti soveliasta että mukavaa muistuttaa faneja edelleenkin artistien tukemisesta, sillä tulot ne artistin lentobensatkin maksaa. Lisäksi aito levy hyllyn perukoilla tai hikisissä kämmenissä on aina mukava fiilis, eikä ajatus kovaa työtä tekevän artistin auttamisestakaan kovin huono ole.

"Ilmatteeks pääsee halvemmalla", mutta maailmassa on yli 6 miljardia rahan keräilijää joten kai sitä voi välillä joukosta erottua?


Matias "Wainamoinen" Puro

Noloilin j-artistin edessä -kooste

Jokin aika sitten kehotimme kaikkia lukijoitamme kertomaan tarinansa j-artistien edessä suoritetuista hölmöilyistään, ja nyt pääsette nauttimaan rohkeiden avautujien kertomuksista. Lukekaa, ihailkaa ja pankaa paremmaksi/pahemmaksi seuraavassa nimmaritilaisuudessa!

-------------

KAO:

Olimme kaverin kanssa ennen Gazetten keikkaa Kampissa lämmittelemässä, sillä ulkona oli PIRUN kylmä. Siinä sitten kävelimme ympäriinsä, kunnes kaverini yht'äkkiä tönäisi ja tokaisi välinpitämättömästi: ''Kato hei ihan Rukin näköinen jätkä.''
Käännähdin katsomaan, ja tottahan se oli. Kuin kopio Rukista, aurinkolasit päässään.
''Ja kato toi toinen vois olla sit Reita!'' sanoin naurahtaen ja osoitin suoraan henkilön vieressä seisovaa hiukan pidempää mieshenkilöä. Hetken aikaa tuijotimme heitä ja lollasimme sille kuinka paljon he näyttivät Gazen pojilta... Arvatkaa vaan loput.

----

karmik:

Näitähän riittää...

Ollessani Japanissa kävin tietysti monilla keikoilla, ja luonnollisesti myös lempibändini Matenrou Operan keikoilla. Toisella keikalla olin päättänyt antaa bändin vokalistille, suurimmalle idolilleni Sonolle lahjan. Kuljetin lahjaa koko päivän ympäriinsä, ja vasta illalla keikan jälkeen sain mahdollisuuden antaa lahjan Sonolle. Olin tietysti suunnitellut kiittäväni keikasta ja kaikkea muuta mahdollista, mutta nähdessäni Sonon vihdoinkin keikkapaikalla nappasin lahjan pikaisesti käteeni, viiletin se kädessäni herran luokse, sanoin "hei!" ja saatuani Sonon huomion ojensin lahjan hänen käsiinsä. Sono ehti juuri ja juuri hihkaista "kiitos" Japaniksi, kun jo kumarsin todella pikaisesti, käännyin kannoillani ja poistuin pääkallonpaikalta puolijuoksua... ja muutaman askelen päästä olin kompastua jonkun lattialla olleeseen laukkuun ja kompuroin aikani kunnes sain karattua pois Sonon näkökentästä. Loppuillan koitin pysyä piilossa, mutta lopulta sitten kuitenkin kaverin pakottamana vaihdoin tämän kanssa vielä muutaman sanan, ja Sono sai paremmin kiitettyä lahjasta.

Toinen tapaus kävi THE.LASTin keikan jälkeen, jolloin olimme kaverini kanssa ostamassa bändin levyjä suoraan heidän support-basistilta Jiniltä, joka istui myyntipöydän takana. Ostin levyn ja sain siihen laulajalta ja basistilta nimikirjoitukset saman tien, ja asiaan kuului tietysti artistien kättely. Jiniä kätellessäni onnistuin jotenkin lyömään pojan käden aika kovaa pöydällä olleen kynälaatikon reunaan, mutta onneksi poika alkoi pian hymyilemään anteeksipyyntöjeni saattelemana.

Erään keikkatapahtuman jälkeen olimme kavereideni kanssa keikkapaikan myyntipöytähuoneen liukuovien ulkopuolella, ja kaverini olivat juuri ostaneet meth.in levyjä. Huomasimme meth.in basistin seisomassa sisällä, suoraan liukuovia vastapäisellä seinällä, ovien suuntaan katsellen. Kaverini miettivät, että olisi mukavaa saada pojilta nimikirjoitukset levyihin, mutta ongelmaksi muodostui kynän löytäminen. Kavereideni penkoessa reppua pidin basistia silmällä ja yritin parhaani mukaan käyttää telepaattisia voimiani pitääkseni pojan paikallaan. Välillä tuo näytti yrittävän backstage-tiloihin vieressä olevan oven kautta, mutta ilmeeni ja eleeni saivat pojan kuitenkin pysymään paikallaan, joskin hieman ahdistuneen näköisenä. Kulutimme tovin tällä tavoin, ja loppujen lopuksi kaverini totesivat että eivät löytäneetkään ainuttakaan kynää. Olin siis käyttänyt telepatiaani turhaan ja ahdistuttanut poikaparkaa kummallisella ilmehtimiselläni, ja yhtäkkiä jouduinkin käyttäytymään niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja päästämään pojan rauhassa takahuoneeseen.

Eräs tapaus kävi juuri samaista keikkatapahtumaa ennen. Emme olleet käyneet kyseisellä keikkapaikalla aiemmin, emmekä tienneet, että itse keikkapaikka on ikäänkuin kellaritilassa, ja katutason kerros on omistettu bändien myyntipöydille. En tunnistanut keikkapaikkaa lainkaan keikkapaikaksi saapuessamme sen eteen, enkä tajunnut edes siitä, kun kaverini pysähtyivät paikan eteen. Juuri sillä hetkellä katutason kerroksen ovista käveli ulos nuori japanilainen mies päällään t-paita ja farkut ja melkoisen tatuoituna. Mies aikoi ylittää kadun ja oli vain parin metrin päässä minusta ja kavereistani, kun totesin suomen kielen sallimalla äänentasolla (eli siis melko lujaa), että "Toi näyttää ihan Mukurolta." Mies reagoi tähän kääntämällä päänsä suuntaani ja katsomalla minua kummastunut ilme naamallaan, ja tietysti juuri sillä hetkellä tajusin, että olimme nimenomaan illan keikkapaikan edessä ja mies oli kuin olikin juuri Mukuro MaveRickista.

Yhtenä viimeisistä Japani-illoista olimme yhden kaverini kanssa jälleen kerran keikalla, ja kuten Japanissa on pienempien bändien kanssa tapana, jäimme keikkojen jälkeen keikkapaikan ulkopuolelle juttelemaan faneille ja bändien jäsenille. Yksi nuoriherra, johon tutustuimme, oli NoveLiksen rumpali Ko-ki, ja tämän kanssa juttelimmekin melko pitkän tovin. Yhdessä vaiheessa Ko-ki huomasi kaverini sormessa olevan kilpikonnatatuoinnin ja kysyi mikä eläin oli kyseessä - Ko-kin arvaukset olivat luokkaa pingviini, koira tai kissa, emmekä itse muistaneet mikä kilpikonna on japaniksi. Yritimme kuitenkin selittää, että kyseessä on kaverini lemmikkieläin, joka kuoli muutamia vuosia aiemmin. Selitin tätä Ko-kille mainiolla japanintaidoillani, ja onnistuinkin sitten käyttämään sanaa, joka sai Ko-kissa aikaan hillittömän naurukohtauksen. Naurunpyrskähdyksiensä välissä poika onnistui selittämään, että kyseistä sanaa käytetään kun ollaan hyvin surullisia, ei suinkaan niin kevyeen sävyyn kuin minä sitä käytin. Onneksi poika nauroi kuitenkin erittäin hyväntahtoisesti, joten huolimatta siitä että nolostun aivan äärimmäisen herkästi, pystyin itsekin nauramaan mukana tajutessani virheeni.

No joo. Varmaan lisääkin löytyis vielä mut eiköhän tässä nyt ollu ne parhaimmat. :D

----

Satsujinhan:

Elieli 15.3.2008 ja Anttilan TopTen An Cafen nimmarijako. Lempibändini kyseessä ja olin ihan sekaisin. Pääsin eturiviin kuvailemaan heitä suoraan Kanonin ja Yuukin eteen hyllyn viereen. Noh, alku oli yhtä kompurointia kuten arvata saattaa, kamera heilui yms. Lopulta sain itsestäni niskasta kiinni, ja kuvat alkoivat onnistumaan, jolloin sitten aloin muiden fanien tavoin huutelemaan idolieni nimiä, että he poseeraisivat minulle. Ensimäinen huuto meni sitten Kanonille, joka katsoi samantien minuun ja poseerasi. Noh, kuva heilahti, koska aloin tärisemään. Näytin hänelle peukkua - tosin etusormi jäi osoittamaan sivulle (tehden siis sen "mennään tuonne ;)" -merkin). Kanon onneksi vain nauroi Yuukin kanssa, minkä seurauksena jalkani muuttuivat keitetyksi spagetiksi ja lysähdin maahan. Ei se kuitenkaan menoa haitannu, sain loppujen lopuksi loistavia kuvia, nimmarit, Kanonin kanssa yhteiskuvan (hän muuten ohimennen tunnisti miut täksi spagettinaiseksi), keikkajonon ekan paikan, eturivipaikan Kanonin edestä ja Kanonilta seksikkään hymyn, jonka antoi ennen kuin keikka kunnolla alkoi.
Oli ehkä maailman ihanin päivä ja mokailut idolien edessä kuuluvat asiaan, ei muuten jäisi heidän mieleen! :DD

----

cherii:

Seisoskelimme ystäväni kanssa kadulla Ayabien keikkapäivänä ennen jonotuslipukkeiden jakotilaisuutta. Mietimme huvin vuoksi, mitä tekisimme, jos näkisimme bändin jäsenet, mitä sanoisimme, jne jne. Kuinka ollakkaan yhtäkkiä kaverini menee hiljaiseksi, kunnes kiljahtaa "OH MY GOD" kiinnittäen myös minun huomioni -- Ayabien jäseniin, jotka tyynenrauhallisesti kävelevät kohti meitä. Täristen hymyillemme dorkasti ja vilkutamme kuin viimeistä päivää, kaikki hienot suunnitelmamme unohtuneina. Bändi vilkuttaa meille takaisin. Kun he ovat jo menneet ohitsemme, kaverini vingahtaa lempijäsenensä nimen - paitsi että hän saa huomion, kääntyy kyseinen mies katsomaan meitä erittäin, erittäin pelonsekainen ilme kasvoillaan. =A=;;;

----

Mannuchun:

Tämä tapahtui MOON kanan toisella Suomen-vierailulla. Jännittyneenä jonotin ystävieni kanssa nimmareita. Sitten oma vuoroni tuli ja astelin Kanan eteen. Hän oli niin pieni ja söpö ja minut valtasi semmoinen "kawaiii!"-tunne. Kun hän ojensi minulle nimmaria ja sanoi "arigatoo" niin söpöllä äänellä, niin kun minä avasin suuni kiittääkseni häntä ihana normaalisti, sieltä jostain syystä kuuluikin "mukamas söpöllä äänellä" vikisty arigatoo. Tunnen itseni hölmöksi, mutta luultavasti Kana ei huomannut mitään.

----

needlefinger:

Pahin nolaus tapahtui ehdottomasti The Candy Spooky Theaterin jälkeisessä nimikirjoitustilaisuudessa.
Olin odottanut pitkään jäsenien kättelyä, ja ensimmäisenä vuorossa oli ihanin Jack Spooky. Kiiltokuvan signeerattuaan hän ojensi kätensä kätelläkseen minua. Ojensin kättäni takaisin, mutta yhtäkkiä refleksinomaisesti tein sen "sliippaa hiuksia" -jutun. Jack hämmentyi. Aloin melkeinpä huutamaan.

----

Mimmu:

Oma noloin tilanteeni sattui An Cafen nimmaritilaisuudessa. Olin ensimmäisenä jonossa ja suoraan sanoen totaalisen lost.

Siinä sitten menin nimmareita hakemaan, Teruki ja Takuya, ihan ok, ei mitään kommelluksia, mutta sitten aivot jotenkin sulkeutuivat Mikun kohdalla, unohdin koko nimmarit ja lähdin vain pois jonosta. En olisi itse edes tajunnut mokaa, jos Miku, Yuuki ja Kanon eivät olisi huutaneet perääni "NO, DON'T GO! WAIT!" ja sitten kun häpeissään menin takaisin niin vielä naurettiin päälle...

Jos An Cafe olisi ollut vielä suurempi fanituksen kohde minulle, olisin luultavasti ollut vielä enemmän häpeissäni. Tälle osasin nauraa jo melkein heti tapahtuman jälkeen.

----

Mitsu:

Provinssi 2007. MUCC


Mukkun loistavan keikan jälkeen kiertelin kavereiden kanssa festarialuetta, kun huomasin ihmisten joukossa Yukken ja Tatsuroun. Ryntäsin herrojen luokse innoissani, ojensin pienen vihkon ja pyysin nimmareita. Olin ylpeä kun osasin jopa hoitaa koko homman japaniksi, ilman änkytystä tai jännittämistä.
Yukke oli juuri kirjoittamassa vihkoon, kun jostain ilmaantui mies "festaritunnelmissa" ja kippasi vahingossa oluttuoppinsa sisällön suoraan Yukke-paran päälle. En voinut uskoa tapahtunutta, vaan seisoin kauhuissani paikallani tietämättä mitä tehdä. Festarimies tuskin edes tajusi tilannetta, vaan ihmetteli mystisesti kadonnutta juomaansa. Kaiken huipuksi Yukke rupesi hämillään pyytämään mieheltä anteeksi, kun oli seissyt tämän reitillä.
Olin loppuajan niin shokissa, etten ole edes varma mitä tapahtui. Valokuvat sekä kaljassa uitettu vihko, nimmareilla koristeltuna, kuitenkin todistavat, etten nähnyt painajaista.

-________-;;

--------------

Kiitokset kaikille mokailutarinansa lähettäneille!

LM.C: videokommentti ja raportti Japanista

LM.C saapuu ensimmäistä kertaa Eurooppaan ensi vuonna ja heidän taipaleensa yltää myös pohjoiseen kotimaahamme. Toivottavasti duo tuo mukanaan Suomeen vallitsevan lavakarismansa ja viihdyttävät esiintymistaitonsa ja rokkaa täällä yhtä hyvin kuin Japanissa.

Ohessa miniraportti LM.C:n oneman konsertista Japanissa ja videoviesti eurooppalaisille faneille!

LM.C - BIG CAT, Osaka, Japani 17.8.2007

Osakan BIG CAT keikkapaikan siäänkäynti oli keskustassa sijaitsevan pienen ostoskeskuksen sisätiloissa. Ostoskeskus oli täynnä konserttiin tulijoita ja suurin osa heistä oli pukeutunut cosplay-asuihin. Näytti siltä että satoja mayoja ja Aijeja olisi odottanut hississä, rupatellut ihmisille tai jonottanut portailla.

Jono sisäänkäynnille oli järjettömän pitkä ja kesti hetken löytää oma paikkansa jonosta kaikkien LM.C-kopioiden seasta. Japanilaiseen tyyliin keikalle mentiin lipunnumeron mukaan ja portaissa mutkiteltu jono oli järjestäytynyt itsekseen numeroid mukaisesti. Kellon näyttäessä puoli kuusi päästettiin ihmiset kymmenen hengen ryppäissä sisälle. Sisällä ihmiset ryntäilivät ympäriinsä jättäen laukkujaan tallelokeroihin ja juosten sitten saliin.

Sain ystävieni kanssa paikan salin keskiosasta, mutta valojen sammuessa takana olevat ihmiset työnsivät niin paljon että lensimme lähes kymmenen riviä edemmäs. Musiikkitapahtumissa vallitsee järjestys yleisön seassa ja jokaisella katsojalla on metrin hajurako muihin, mutta oneman keikoilla Japanissa jokainen on tullut katsomaan samaa bändiä ja jokainen haluaa nähdä heidät mahdollisimman läheltä.

Salin täytyttyä yli tuhannella ihmisellä syttyivät välkkyvät valot lavalle ja LM.C:n supportjäsenet ja itse duo astelivat yksi kerrallaan lavalle No.9:n tahtiin.

Mustiin haalareihin sonnustautuneet maya ja Aiji saapuivat lavalle ja konsertti alkoi. mayan esiintymistyyli oli ensimmäinen mihin kiinnitti huomiota, sillä mies on energinen lavalla ja näyttää puhkuvan intoa vaikka hän vain seisoisi paikallaan. Aiji teki omalla puolellaan sen mitä osaa parhaiten, soitti kitaraansa tunteella ja villitsi yleisöä aika-ajoin nikkaamalla silmää ja huutamalla yleisön mukana. Support basisti HIRO hyppi ja huusi kappaleiden aikana, rumpali DEATH-O irvisteli ja näytti tanssivan rumpujensa takana, JayKay soitti rauhallisesti koskettimiaan, mutta innostui aika ajoin hyppimään muiden mukana ja "esiintyjä" DENKI-MAN oli aivan omaa luokkaansa. Miehen tehtävä on yksinkertaisesti opastaa yleisöä taputtamaan tai tekemään musiikkiin sopivia liikkeitä ja joskus hän vain innostui riehumaan musiikin lumoissa omalla korokkeellaan.

LM.C tanssitti ja laulatti yleisöä svengaavilla kappaleilla. Alkuillasta kuultiin mm. LITTLE FAT MAN BOY, FUNNY PHANTOM, MR.CENTURY, Metally, BOOST＋BUSTERz ja OH MY JULIET. FUNNY PHANTOMin aikana yleisön tehtävänä oli huutaa "whoo-o" oikeissa kohdissa ja yleisö nauroi bändin mukana. OH MY JULIETin aikana kaikki lauloivat kappaleen "Say-yay-yay-yay" ja "Say-go-go-go" lallatukset lavalla olevan taustajoukon mukana.

Näiden jälkeen rauhoituttiin mm. ~Sora~:n ja Yellow Beauty:n aikana. ~Sora~ sai yleisön vain kuuntelemaan mayan laulantaa ja Yellow Beautyssa ihmiset heiluttelivat käsiään puolelta toiselle musiikin tahtiin.

Muutaman kappaleen jälkeen jäsenet ottivat mukavan asennon mayan välispiikkien ajaksi. Ja joskus ne kestivät lukuisia minuutteja. Yleisö nauroi hilpeänä mayan ja muiden jäsenten esittämille vitseille heidän kertoessaan kommelluksistaan bändin kanssa, mutta japania osaamattomalle välispiikit kävivät hieman tylsiksi. Toivottavasti bändi ei hylkää välispiikkejään tullessaan Europpaan, vaan uskaltaa pitää ne englanniksi!

Keikka loppu läheni ja ihmiset saatiin riehumaan Crazy A Go Go:n aikana. Glitter Loud Box:lla ilmestynyt instrumentaalinen kappale kestää alle minuutin, mutta yllätyksekseni keikalla sitä käytettiin "riehumiskappaleena". Kappale venyi lähes kolmeminuuttiseksi ja sen aikana yleisö vain moshasi ja bändin jäsenet riehuivat lavalla.

Viime hetkillä soitettiin bändin hittibiisi ROCK THE LM.C ja BOOST＋BUSTERz ja lopuksi bändi kiitti yleisöä heitellen suuren määrän tikkareita ja karkkia ja kielisoittajat heittivät yleisöön plektransa ja rumpali rumpukapulansa.

Ilta oli ohi ja ihmiset valuivat ulos salista hymyillen. LM.C on energinen kokoonpano, jonka musiikki sopii parhaiten "bilettämiseen" fanien kanssa konsertissa. Jokainen ihminen lavalla otti jokaisen ihmisen yleisössä huomioon ja jokainen yksityiskohta lavalla ihmisistä lavasteisiin edusti LM.C:n ominaista tyyliä täydellisesti. Keikasta jäi hyvä ja iloinen mieli ja odotan innolla näkeväni mitä uutta bändi voi antaa yleisölleen suomalaiselle yleisölleen!

- karaiju / Katrin

LM.C:llä on muutava sana sanottavana eurooppalaisille faneilleen heidän odottaessa bändin saapumista mantereellemme:

Tsukicon 2008

Lauantai, päivä 1:

Syksyinen Tsukicon oli anniltaan varsin monipuolinen: nähtävää ja kokemisen arvoista ohjelmaa oli varmasti kaikille Japani-intoisille. Informaatio-myyntikojujen kirjo oli edellisvuoden coniin verrattuna entistä värikkäämpi – edustajia löytyi niin Japan Popilta, Ippailta, Japania RY:ltä, Enfant Terrbileltä, Fennicalta Comicsilta, Pretty Pretty Clothingilta kuin itse tapahtumajärjestäjä JrockSuomelta.


Lauantaiaamuna Glorian ovet avattiin kymmeneltä ja sisään tulvi pikkuhiljaa ihmisiä. Jo puolenpävän aikoihin Glorian kaikki tilat olivat täyttyneet japaniharrastelijoista. Avajaisten jälkeen seurasi ensimmäinen esitelmä: FinnPARAnoidsista kolme tyttöä asettui lavalle puhumaan pääsaliin kokoontuneille gyaruista ja erilaisista gyarutyyleistä. Esitelmässä käytiin läpi tyylejä tunnetuimmista ganguroista tuntemattomampiin tyyleihin miesten tyylejä unohtamatta. Taustascreenillä näkyvät kuvat havainnollistivat kerrontaa mainiosti ja paikallaolijat voivat nyt sanoa tietävänsä perusteet gyarutyyleistä.


Seuraavana pääsalissa oli vuorossa Fanfiction paneeli ja lavalle astui Lost and found -foorumin ylläpitäjiä ja jäseniä puhumaan asiasta. Paneeli käsitteli aiheesta välillä heitellen fanfictionin moraalisuutta, realistisuutta ja selitti fanficcien peruspiirteitä yleisesti. Puhujat selittivät innoissaan heille selvästi tärkeästä aiheesta yleisölle ja vastailivat yleisön jäsenten kysymyksiin ja vastaväitteisiin. Useaan otteeseen harhauduttiin puhumaan fanfictionissä usein nähtävistä seksikohtauksista hieman rivoilla sanoilla höystettynä, mutta asiaakin puhuttiin. Olisi silti ollut mielenkiintoista kuulla jotain uutta fanfictionista, sillä kaikki tietävät mitä se enimmäkseen on, mutta joillekin jotkut mainitut piirteet, kuten au eli "alternative universe" -fanficit, olivat aivan uutta tietoa, ja ne sivuutettiin lähinnä vain mainitsemalla ne seksikeskustelujen ohessa.


Paneelia seurasi cosplaynäytös, jonka tarkoitus oli nimenomaan esitellä paikallaolijoiden cosplay-asuja, ei arvostella niitä. Mukaan ilmoittautuneet nousivat yksi kerrallaan lavalle esittelemään asujaan ja huumorintajuiset juontajat haastattelivat jokaista lyhyesti. Lopuksi kaikki osanottajat kerääntyivät lavalle yhteiskuvia varten ja salissa alkoi salamavalot täyttivät salin muutamaksi minuutiksi.


Lauantaina uudessa aluelisäyksessä, Sulka-salissa (joka sijaitsi muutamaa kerrosta ylempänä), nähtiin Lolita-sulkapallon SM-karsinnat ja Parapara-oppitunnit. Glorian yläkerran käytävissä toimi Blingbling-työpaja, jossa nopeimmin paikan varanneet saivat koristella kännykkänsä, mp3-soittimensa ja kyntensä erilaisilla tarroilla, timanteilla ja kiiltoliimalla. Päivän päätti pääsalissa järjestetty Enfant Terriblen lolitamuotinäytös. Sen jälkeen conialue tyhjentyi monisatapäisestä kävijäkunnastaan ja Gloriaa alettiin valmistella iltakeikkaa varten. Illalla lavalle astuivat visual kei -bändi SINCREA ja yksilöllinen majorbändi GARI.

Sunnuntai, päivä 2:

Sunnuntaiaamun sarastaessa myös Tsukiconin toinen päivä lähti käyntiin, ja Kulttuuriareena Gloria täyttyi lolitojen, cosplayaajien ja värikkäiden hiusten täplittämästä ihmismassasta, joskin kävijämäärä oli lauantaihin verrattuna huomattavasti pienempi, mikä toisaalta antoi pientä varaa liikkumiseen paikasta A paikkaan B. Edellisen päivän tavoin myös sunnuntain kävijöiden ikähaarukka oli suuri, mikä sai allekirjoittaneen toteamaan, että con veti puoleensa niin mummoja kuin pikkulapsia.

Tällä kertaa myös yksityisillä ihmisillä oli mahdollisuus päästä myymään pois tavaroitaan ja samalla kartuttamaan kukkaroaan. "Erityisesti julisteet ovat kovassa kysynnässä, mutta myös flaijereita ostetaan paljon", jrock-aiheisia tavaroitaan myynyt 23-vuotias Krista luetteli kokeneena myyntinaisena.


Ohjelman kannalta sunnuntailla oli tarjottavanaan yhtä paljon kuin edellisellä päivällä, ja tapahtuma pääsikin kunnolla vauhtiin, kun pääsalissa Enfant Terrible -yhteisön aktiivijäsenet kertoivat Lolita ja burando –paneelissaan eri lolitavaatemerkeistä ja niiden merkityksestä. Varsinainen yleisöpakkaus kuitenkin syntyi ja lämpötila salissa nousi, kun jrock-fanfictioniin painottuneen Lost and Found –foorumin ylläpidon jäsenet admin Orkristin ja moderaattorin johdolla paljastivat esitelmässään fanfictionin saloja kuulijakunnalleen. Vaikka huoltajien kauhuksi riettaita sanoja esiintyi sallittua määrää enemmän, esitelmä vedettiin kokonaisuudessaan läpi rennolla asenteella.

Samoihin aikoihin lauantain visual kei –akti SINCREA nimmaroi yläkerran sulka-salissa, mikä luonnollisesti aiheutti suuren ihmispakkautuman ja jopa lieviä hysteriareaktioita. Innokkaimat fanit poistuivatkin salista kyyneleet silmissä tuoreita nimmareitaan haltioituneina halaillen. Lievempiä kohtauksia lietsonnut, mutta sitäkin enemmän "aww" –kohtauksia aiheuttanut Lolita Complex –duo pääsi myös tapaamaan fanejaan samanlaisissa merkeissä.



"Kyyninen ficciesitelmä oli ehkä koko conin kiinnostavin ohjelmanumero, mutta pääasiassa täällä tulee kuitenkin vain hengattua ympäriinsä ja tavattua tuttuja naamoja", con-vierailijat Tiina (19) ja Viivi (17) kiteyttivät. Tämän huomasi, kun huomattavan suuri osa ihmisistä oli pakkautunut kaveriporukoissaan lojumaan käytäville, portaikkoihin ja oviaukkoihin. Toisaalta oli mukava huomata kuinka pelkkä con-ilmapiiri loi ympärilleen yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kävijäkunnalle iloista mieltä. Nihkeää olisi ollut jokaisen läsnäolijan armoton kiinnostus jokaista ohjelmanumeroa kohtaan; 2000 ihmisen pakkautuminen samaan paikkaan ei olisi varmasti innostanut ketään, sillä kaikessa kätevyydessään Gloria ei edelleenkään ole pinta-alan ihmemaa, joskin rakennuksen viidennessä kerroksessa sijaitseva suurehko Sulka-sali toi suurta helpotusta.


Myöskään 21-vuotias jrockin ystävä Milla (oikealla) ei ollut saapunut paikalle minkään yksittäisen bändin saati ohjelmanumeron takia. "Tulin katsomaan meininkiä ja hengaamaan. Ja onhan se oikeesti kiva, että jrock-nuorille järjestetään tällaisia tapahtumia", hän naurahti.


Kello 14 pääsalissa alkoi päivän yksi vetonauloista – Huippumalli haussa -TV-formaattiin perustuva "Suomen huippu-L haussa" oli hauska parodia, jossa Death Note –sarjan L-hahmoksi pukeutuneet kisaajat pääsivät ottaamaan mittaa toisistaan. Leikkimielisessä kilpailussa ei tuijotettu liikaa yleisiin cossaus- ja ompelutaitoihin, vaan asenne ja porukan koko ratkaisivat kaiken. Jokainen L kuulutettiin vuorotellen lavalle, jolla Naruto-hahmoiksi pukeutuneet juontajat saivat esittää kullekin yhden huumorilla viljellyn kysymyksen. Idea oli kaiken kaikkiaan hauska, ja ohjelma sai
suuret suosionosoitukset, vaikka L-hahmoissa olisikin saanut olla ehkä vielä hieman enemmän perinteistä L-asennetta.


Samaan aikaan sulka-salissa kisattiin ja kannustettiin, sillä Lolita sulkapallon SM-finaali oli käynnissä. "Jotkut ohjelmanumerot ovat liian
päällekkäin, mutta ei se mitään, koska kavereitahan tänne ollaan tultu pääasiassa tapaamaan", Lost and Foundin Orkrist ja hänen lolitatyylinen ystävänsä Jeannette totesivat yksissä tuumin.

Päivän ehdoton kohokohta useimmille oli kuitenkin SINCREAn Q&A -tilaisuus, jossa yhtye istutettiin fanien eteen ja jokaisella oli mahdollisuus esittää kysymyksiä bändille. Ohjelmaa ennakoi artisti Jukio, joka taitavasti coveroi Suomessakin esiintyneen Miyavin hittibiisejä.


Koko conin kruunasi lopulta Mirai Fashion –muotinäytös, jonka osanottajat oli rekrytoinut itse Mfashionin omistaja Leyla, joka on kotoisin Hollannista. Japanilaisista vieraista kiinnostuneet saivat vielä yhden mahdollisuuden lyhyeen bänditapaamiseen, kun elektroa soittavan GOTHIKA –kokoonpanon Yoshiki ja Andro jakoivat nimikirjoituksia yläkerran sulka-salissa.


Con-ovien sulkeuduttua ei tarvinnut odottaa kauaakaan, kun sisään taas pääsi ja iltaohjelma oli alkamaisillaan. Suomalainen DJ-artisti DJ Malakai lämmitteli yleisöä ennenkuin lavan otti haltuunsa GOTHIKA, jota seurasi puolestaan Tokyo Dance Night -tapahtumista tuttu tulitaiteilija Coco Katsura, joka esitteli DJ-taitojaan. Illan kuljetti yöhön lopulta Lolita Complex, jonka unenomainen saundi oli loistava päätös koko viikonlopulle.

Yhteenveto: (Matron - kokeneen Tsukicon-kävijän kokemukset)
+ enemmän ohjelmaa viime vuoteen verrattuna
+ asiantuntevat esitelmöitsijät
+ "jrock-ilmapiiri"
- Gloria ei järkevin paikka conille
- osittain hukassa olevat vänkärit
- artistivieraat suhteellisen tuntemattomia nimiä

Yhteenveto (Katrin - ensikertalaisen kokemukset)

+ paljon mielenkiintoista ohjelmaa & myyntipöytiä
+ tiivis ja iloinen tunnelma
+ monelle tuntemattomat esiintyjät, jotka osoittautuivat ehdottomasti katsomisen arvoisiksi!
- sulka-sali tuntui olevan niin erillään muusta alueesta (vaikka sen olemassaolo olikin plussaa)
- osittain hukassa olevat vänkärit (mikä hidastutti mm. narikkaa)
- kulkeminen Glorian puolelta toiselle oli lauantaipäivällä erittäin hankalaa (tungoksen vuoksi)

Teksti: Katrin & Matron
Kuvat: Earwen & Katrin

Tutkimusmatkailua - Catsuomaticdeath Suomessa elokuussa 2008

Kun kuuntelee toiselta puolelta maapalloa peräisin olevaa musiikkia, löytää helposti vain sen, mikä on helpointa löytää. Japanilainen rock-musiikki on edelleen underground-ilmiö Suomessa. Kuuntelijakunnan ollessa pieni tilan valtaavat helposti ne, joilla on eniten resursseja käytettävissään. Tunnetuilla japanilaisyhtyeillä on takanaan suuret levy-yhtiöt, managerit ja vahvat taustajoukot. On helppoa valloittaa maailmaa, kun laivaa ohjaa ammattilainen.

Kaupallisuus on valtti, kun tavoittelee menestystä. Usein sillä on kuitenkin äärimmäisen rajoittava ja tasapuolistava vaikutus. Toki levy-yhtiöidenkin tavoitteena on tuottaa hyvää musiikkia, mutta monesti sen edelle nousee rahallinen tuotto. Musiikista syntyy ilmiö, jossa itse musiikilla on vain tärkeä sivurooli muiden elementtien joukossa - pukeutuminen ja ulkonäkö, logot ja oheistuotteet kuvaavat montaa bändiä tunnistettavammin kuin niiden musiikki.Kaupallisuus tekee musiikista kuitenkin myös kovin etäisen tuntuista. Artisti on levy-yhtiön tarkoin varjelema aarre, jota suurimmankin fanin on mahdotonta lähestyä. Tällainen lähes yli-inhimillinen idolius on toki kiehtovaa, mutta välillä kaipaa muutakin. Vaihtoehto on olemassa. Suurten levy-yhtiöiden ulkopuolella kukoistaa indies-musiikin kirjo. Indies merkitsee riippumattomuutta, muusikon vapautta toteuttaa luovuuttaan vapaana rajoittavista sopimuksista. Ajoittain tämä synnyttää todellisia aarteita.

Japanilaisen indies-musiikkiin tutustuminen täällä kaukana Suomessa on jo maantieteellistenkin syiden takia vaikeaa. Levymyynti ja kiertäminen ovat tehokkaimpia promootiokeinoja ulkomailla. Vapaus levy-yhtiöiden vaatimuksista merkitsee myös sitä, että niiden rahallinen tuki puuttuu. Levyjulkaisujen levittäminen maailmalle ilman tehokkaita markkinointiväyliä on käytännössä mahdotonta. Kiertäminen on kallista, ja kaiken maksaminen itse voi olla korkea kynnys.Kuulostaa unelmoinnilta matkustaa omin voimin kiertueelle toiselle puolelle maailmaa. Unelma on myös monelle japanilaisesta indies-musiikista kiinnostuneelle nähdä näitä bändejä Suomessa. Siksi iloinen, ja monessa suhteessa merkittäväkin, tapahtuma oli Catsuomaticdeathin kiertue Suomessa elokuun alussa.

Kiertue käsitti viisi keikkaa, joista kaksi oli ikärajattomia. JaME vieraili näistä kolmannella, sunnuntaina 3.8.2008 Gloriassa. Keikkaa edeltäneessä Catsuocon-tapahtumassa tunnelma oli hiljainen: aikaa kulutettiin animea katsellen ja myyntipöytien tuotteita tutkiskellen. Haastattelimme paikallaolijoita, ja yleinen tunnelma oli kiinnostunut: harva tunsi bändiä etukäteen, mutta nimenomaan mielenkiinto nähdä viimein jotain valtavirrasta poikkeavaa oli houkutellut paikalle.

Kahden suomalaisen lämppäribändin jälkeen oli Catsuomaticdeathin aika nousta lavalle. Kimonot, silinterihatut ja musiikki, josta bändi käyttää nimitystä ”occult grunge rock’n’roll”. Ei osannut odottaa, mitä oli tulossa, mutta varma oli siitä, että se oli nähtävä. Yleisöä oli paikalla hädin tuskin eturivin verran, mutta alkujännitys muuttui hämmentyneen yllättymisen kautta innostukseksi. Enimmäkseen englanninkieliset lyriikat eivät olleet ainoa asia, mikä erotti tämän keikan lukuisista muista japanilaisten yhtyeiden keikoista, joita Suomessa on nähty. Yksi itselleni selkeimmin välittyneistä tunteista oli rehellisyys: sekä bändi että yleisö oli paikalla musiikin tähden. Fanituksen äärimmäisyyksien puuttuessa pystyi keskittymään keikkakokemuksesta nauttimiseen. Kun ei juuri tuntenut bändiä tai sen musiikkia etukäteen, tunnelmassa oli vahvana eräänlainen spontaanius, löytämisen riemu. Nimenomaan tästä johtuen ainakin itselleni jäi keikasta erittäin positiivinen olo: tulin paikalle uteliaana ilman ennakko-odotuksia ja päädyin äärettömän iloisesti yllätetyksi. Saman koki moni muukin paikalla ollut.

Catsumaticdeathissa arvostusta herättää juuri rehellisyys. Bändi ei yritä olla muuta kuin se on, ja tämä välittyi yleisöön. Roolien puuttuminen teki keikasta ja yhtyeestä helposti lähestyttävän, avoimen. Keikan jälkeen oli vaikea kuvitella, että oli todellakin tutustunut yhtyeeseen vain reilua tuntia aikaisemmin. Tunne oli samanlainen kuin uuden ystävän löytäminen: kun tapaa oikeanlaisen ihmisen: tunnin keskustelun jälkeen tuntuu kuin olisi tuntenut tämän ikuisuuden. Monen toive on, että tämä ei jää tähän. Catsuon kaltaisia pieniä aarteita Japanista löytyy paljon, ja kuten tämän bändin yhteydessä huomaa, omalla aktiivisuudella on valtava merkitys. Ei tarvitse tyytyä ihmettelemään, jos haluaa näyttää maailmalle jotain suurta.

JaME kiittää Catsuomaticdeathia, ohjelmatoimisto Flamin’ Kyllikkiä sekä kaikkia muita, jotka tekivät tämän mahdolliseksi.

Teksti & kuvat: Maija Haka (fvea)

Tokyo Decadance

©karmik

Kesäkuun 6. päivänä suomalaiset saivat mahdollisuuden ainutlaatuiseen klubielämykseen kun, omissa piireissään jo legendan statukseen noussut, Tokyo Decadance -klubi kiersi Eurooppaa, viimeisenä etappinaan Suomi. Esiintyjäkaartin vauhdikkaan ohjelman ja kiireisten aikataulujen lomassa JaME ehti vaihtaa muutaman sanan illan tähtien kanssa.





Michi

Ulkomuotosi on tyylikäs ja omaperäinen; mikä sai sinut päätymään tähän tyyliin?

Minua ovat inspiroineet monet asiat, pääasiassa pelikortit ja arabialainen tanssi.

Mistä lempinimesi Clown Kawaii tulee?

Fanit ovat antaneet sen minulle.

Kuulimme että olet joskus häärinyt kakun kanssa lavalla; voitko selittää tämän?

Oikea työni on leipuri! Lopetin tosin vakituisen työni päästäkseni mukaan kiertämään Decadancen kanssa.

Onko sinulla erityistaitoja; mitkä ovat vahvuutesi?

Olen hyvä tekemään kakkuja! Haluaisin tehdä kakkuja lavalla ja antaa niitä yleisölle, mutta valitettavasti tämä on aivan liian hankala totetuttaa, mutta haluaisin tehdä niin koska olen hyvä leipomisessa. Olemme suunnitelleet sitä paljon ja aiommekin joskus toteuttaa sen muttemme tiedä vielä miten. Teemme sitä Japanissa mutta emme pysty kantamaan mukanamme kaikkia tarvitsemiamme raaka-aineita tänne mantereen takaa lentokoneella.

Kolme asiaa, jota arvostat elämässä.

Syöminen, nukkuminen ja tanssiminen!





Adrien


Miten päädyit järjestämään tapahtumia kuten Tokyo Decadance? Mistä sait alkuperäisen idean siihen?

Alunperin skene oli todella rikkonainen; tunsin muutamia samoista asioista kiinnostuneita ja halusin yhdistää heidät, joten aloitin tapahtumien järjestämisen koska halusin saattaa piirit yhteen. Olen työskennellyt skenessä viisitoistavuotiaasta asti ja tein ensin töitä Davidin (Guetta) kanssa. Niihin aikoihin pari ihmistä siellä sun täällä harrasti tällaista. Skeneä ei oikeastaan ollut olemassa, joten halusin luoda sen ja saattaa ihmiset yhteen.


Onko näin suuren ryhmän kasassa pitäminen hankalaa?

Ihmiset eivät ymmärrä miten kyseisiä tapahtumia järjestetään. Ihmiset tuntevat Decadancen bileet; ne eivät ole isoja tapahtumia, mutta monet tietävät niistä. Skene on pieni Japanissa, kaikki tuntevat toisensa. Ennen ihmisten kasaaminen oli hankalaa ja esiintyjiä piti etsiä kiven alta. Nykyään meillä on vakiokaarti, joten se on helppoa.

Kuulimme että teillä on hyvin tiukka aikataulu; mistä saatte kaiken energianne?

Sitä vain löytyy! Energiataso riippuu paljon yleisöstä, yleensä se nousee tapahtuman kuluessa. Tänään on ollut erityisen haasteellista, kun ympärillämme on pyörinyt paljon faneja. Suuret odotukset tekevät tästä raskaampaa.

Olet alunperin Ranskasta. Kuinka päädyit yhteen niiden artistejen ja esiintyjien kanssa joita näemme täällä tänään?

Ihmiset ovat tulleet jokaiseen Decadanceen kerta toisensa jälkeen. Tapasin heidät kaikki tapahtumien yhteydessä; he tulivat katsomaan meininkiä ja päättivät haluavansa osallistua niiden tekemiseen. Yleisön hankkiminen tapahtumiin oli aluksi hankalaa; kohdeyleisö ei käynyt klubeilla. Gyarut kävivät klubeilla, mutta vain gyaruklubeilla. Goottiklubejakin oli, mutta ne ovat taas eri asia. Tapasin Kengon Yoyogi puistossa ja ehdotin hänelle Tokyo Decadancessa pistäytymistä. Hän tuli aluksi katsomaan tapahtumaa, mutta päätyi sitten esiintyjäksi. Kaikki esiintyjämme olivat aluksi vain asiakkaita, jotka tulivat katsomaan Tokyo Decadancea.

Tämä on suomalaisten ensimmäinen Decadance. Mitä he voivat odottaa illan osalta?

Täällähän on pelkkiä tyttöjä! Normaalisti esityksissämme käy paljon poikia mutta mitä olen lavalta käsin nähnyt; pelkkiä tyttöjä! Eivätkö suomalaiset pojat osaa tanssia? Minua se ei haittaa, mutta uskon, että SiSeN ja Kengo ovat harmissaan! (iskee silmää)

Suomessa tytöt tykkäävät ja pojat pelkäävät!
Olet drag queen, mikä inspiroi tyyliäsi?

En luonut Decadancen tyyliä itseäni, vaan esiintyjiä varten. Oma tyylini on erilainen, pidän ranskalaisesta muodista, ja haluaisin joskus pukeutua Decadancessa sen mukaisesti. Sitten kun ihmiset ovat oppineet ymmärtämään Decadancea, minun ei tarvitse enää pukeutua muiden mukaisesti.

Olet tehnyt yhteistyötä David Guettan kanssa. Millä tavalla ja kuinka sait mahdollisuuden tähän?

Olin 15-vuotias, Pariisissa, ja halusin ulkomaille. Esiinnyin drag-queeninä eikä Guetta tiennyt ikääni, ja pyysi minut mukaan ryhmäänsä. Hän piti erikoisesta tyylistäni ja siitä, että osaan tehdä monenlaisia asioita esiintyessäni.

Jos et työskentelisi musiikin parissa, mitä tekisit?

Haluaisin olla elokuvaohjaaja, mutta nykyisen tilanteeni huomioon ottaen tuottaminen olisi mielekästä. Teen nyt jo hieman tuottajan hommia; autan artisteja, kuten mukanamme olevaa Annaa. Tällä hetkellä työskentelen pääasiassa Tokyo Decadancen markkinoimisen parissa. Emme tee ainoastaan musiikkia; tottakai julkaisemme levyjä mutta suunnittelemme myös vaatteita, animaatioita, kuvia... kaikenlaista. Tästä johtuen olen todella kiireinen, minulla ei ole lainkaan vapaa-aikaa! Huomenna lähden aamulla Pariisiin ja Tokiossa minua odottaa tanssiryhmä johdettavana.





Araki Tomoe


Parodioit japanilaista televisiota, miksi?

Olen japanilaisessa televisiossa töissä. Silloin kun meillä ei ole kiertueita, työskentelen tv-juontajana. Teen lastenohjelmia.

Mitä tekisit ellet työskentelisi esiintyjänä?

Olen aina halunnut olla esiintyjä enkä haluaisi olla mitään muuta!







Haastattelijoina toimivat Tinga ja Katrin.


Kommentti Michiltä ja Cocolta Tokyo Decadancen aikana. Kommentti on valitettavasti japaniksi ilman tekstityksiä.




Yksilökuvat kuvannut Heikki Mitikka, videot Katrin.

Voita lippu Black:Listin ja exist†tracen keikalle!

Japanilaiset visual kei -yhtyeet Black:List ja exist†trace saapuvat Suomeen 12. lokakuuta.

JaME tarjoaa sinulle mahdollisuuden voittaa ilmaisliput itsellesi ja kaverillesi!

Osallistuminen on yksinkertaista. Voit osallistua lähettämällä yhteystietosi osoitteeseen katrin@jame-suomi.com. Sinun tulee myös vastata sähköpostissa kolmeen kysymykseen:

1. Minkä niminen on exist†trace:n basisti ja mitä sukupuolta hän edustaa?
2. Kuka on Black:Listin uusi vokalisti ja missä bändissä hän lauloi ennen?
3. Milloin Black:Listin kitaristi TOMOZO kävi Suomessa ensimmäistä kertaa?

Laita sähköpostiviestin aiheeksi sana "kilpailu".

vihje: vastaukset löytyvät kaikki JaMEn sivuilta.

Oikein vastanneista arvotaan kaksi voittajaa, jotka pääsevät keikalle yhden kaverin kanssa. Voittajat ja heidän valitut ystävänsä saavat ilmaislipun lisäksi oikeuden päästä jonon ohi!


Muistathan vastata kysymyksiin ja lähettää myös yhteystietosi meille. Tarvitsemme koko nimen (nickit eivät käy) ja aktiivisen sähköpostiosoitteen, jonka kautta kyselemme voittajien puhelinnumerot yhteydenottoja varten. Kilpailu päättyy 1.10. ja voittajille ilmoitetaan mahdollisesta voitosta muutaman päivän sisällä kilpailun päättymisestä. Kilpailu on päättynyt ja voittajille ilmoitettu voitosta!

- Kilpailun valvoja: karaiju / Katrin

Kerro nolo hetkesi

Lempparibändin keikalle pääseminen lienee keskivertofanin musiikkihaave numero yksi, mutta hyvänä kakkosena seuraa varsin usein fanittamiensa muusikkojen tapaaminen kasvoista kasvoihin. Joskus tällaisia tilaisuuksia tarjoutuukin, vaikkapa keikan yhteyteen järjestetyssä nimikirjoitustenjakotilaisuudessa.

Kun pääsee hetkeksi nokakkain sen käsittämättömän nerokkaan/lahjakkaan/ihanan henkilön kanssa, jonka musiikkia on tullut popitettua, fanitettua ja rakastettua, sitä luonnollisesti toivoo antavansa itsestään mahdollisimman hyvän vaikutelman. Maailman nimmarijonoissa ja muissa vastaavissa tilanteissa on varmasti laadittu lukemattomia seuraavan kaltaisia suunnitelmia: "Nimmarin hommaamisen lisäksi käyttäydyn kohteliaasti, hymyilen nätisti ja (omasta ja/tai artistin oletetusta kielitaidosta riippuen) lausun tiivistetyn kommentin kyseisen bändin/artistin tuotannon ylimaallisesta parhaudesta."

Usein kuitenkin käy vähän toisin. Asialle ei liene tieteellistä näyttöä, mutta väittäisin, että itsensä nolaamisen todennäköisyys on suoraan verrannollinen siihen, miten hyvän vaikutuksen toivoisi tilanteessa tekevänsä. Tai ainakin pienetkin asiat tuntuvat isoilta mokilta, kun ne tehdään määrättyjen henkilöiden silmien alla. Sitä paitsi niiden ainakin itsestä nololta tuntuvien asioiden kavalkadi, jotka voi ihailemiaan ihmisiä tavatessaan suorittaa, on äärettömän laaja ja ennakoimaton. Joku tärisee, änkyttää ja itkee, joku sanoo jotain käsittämättömän hölmöä, joku yksinkertaisesti juoksee karkuun idolin ilmestyessä paikalle.

Oma käyttäytyminen saattaa harmittaa aikansa, mutta ennemmin tai myöhemmin sille onneksi pystyy nauramaan. Ja ainakin toisten mokailutarinoiden kuuleminen on parhaimmillaan ratkiriemukasta. Siksi pyydämmekin nyt kaikkia jakamaan parhaat j-artistien tapaamisen yhteydessä tekemänsä kömmähdykset.

Lähetä meille lyhyt, nimellä tai nimimerkillä varustettu kertomus omasta nolosta hetkestäsi sivuston palautelomakkeella. Osallistumisaikaa on 28.9. saakka, ja parhaat tarinat julkaistaan blogissa. (Saatamme tarvittaessa lyhentää ja muokata tekstejä.)

Avaudu rohkeasti hölmöilyistäsi JaME Suomen "Noloilin j-artistin edessä"-koosteeseen. Jaettu nolous on kaksinkertainen ilo!


Kajalilapsi

Haastattelujen kuvalliset viestit

Haastattelujen yhteydessä artisteja ja bändeja pyydetään joskus myös tervehtimään fanejansa piirtämällä tai kirjoittamalla jotain paperille. Muistin virkistykseksi esittelemme kaikista saamistamme piirroksista kaikkein mielenkiintoisemmat.

An Cafe - J-SHOCK (Saksa) 23.6.2007
Aural Vampire - Tokyo Dance Night (Suomi) 23.9.2007
ayabie - (Suomi) 28.5.2007 :


Charlotte - (Brasilia) 12.11.2007
Kana - (Suomi) 1.3.2007
Merry - (Saksa) (talvi 06):


Plastic Tree - (Saksa & Suomi) 7. & 11.7.2006
SiSeN - Tokyo Dance Night (Suomi) 23.9.2007:


HAKUEI - Japan Expo (Ranska) 7.7.2007


KOKIA - (Ranska) tammikuu 2007


MUCC - (Ranska) 2006


Tokyo Decadance - (Ranska ) 4.2.2007


SuG - J-ROCK INVASION (Saksa) 29.12.2007

J-rokkarin unelmointia, nro. III: Massatuotannon lait

Aikaisempia liirumlaarumeitani lukeneet ovat saattaneet huomata että hurahdin japanilaisen musiikin maailmaan nelisen vuotta sitten. Silloin ei Anttilassa notkunut Dir en greyn tai MUCCun levyjä eikä Miyavi huudattanut ihmisiä Tavastialla. Edes The Candy Spooky Theaterin banaaninkuoret eivät olleet tunnettuja. 2000-luvun puoliväliä aikaisemmin J-fanituksen aloittaneet ihmiset kertovat vielä tyhjemmistä ajoista. Voin vain kiittää onneani, etten aina ymmärrä heti hyvän päälle.

Juuri vuonna 2004, kun allekirjoittaneen fanitus alkoi, ei ollut monella tietoa esimerkiksi Yesasian tai CDJapanin tapaisista nettistoreista eikä Suomesta saanut mistään kaupasta japanilaisia levyjä. Villit huhut kiersivät joistakin levykaupoista, jotka suostuivat tilaamaan itselleen Japanista plattoja, mutta hinnat tuntuivat olevan pilvissä. Periaatteessa ainoita tapoja miten musiikkia pystyi kuuntelemaan oli Internet, vaikka välillä omatuntoa kolkuttikin.
Hyvin harvinaista oli myös tuntea muita J-rockiin ihastuneita. Samassa koulussa oli kanssani kaksi muuta ihmistä ja lähikaupungista, Tampereelta löytyi kaksi lisää. Enemmänhän ihmisiä toki oli, mutta vaikka Irc-Gallerian tapaiset sivut olivat jo olemassa, ihmiset eivät niinkään pyrkineet tapaamaan toisiaan sellaisella intensiviteetillä kuin seuraavina vuosina, jolloin alkoi myös hyvin aktiivinen miittailu. Koko J-scene tuntuikin olevan kunnon undergroundia, josta massoilla ei ollut mitään käsitystä eikä tietoa. Puberteetin painaessa takaraivoon ja karvojen kasvaessa nenän alle tämä oli kohdallaan, halusihan sitä jokainen olla erityinen jollakin tapaa.

Miittailun kultavuodet koittivat itselleni 2005-2006 -vuosina, jolloin ne olivat jotakin uutta ja upeaa. Eri puolilla Suomea ihmiset kokoontuivat puistoihin ja kahviloihin puhumaan potaskaa lempiartisteistaan ja tapaamaan uusia ystäviä. Joskus vuonna 2006 miittailussa tarjonta ylitti kysynnän lain ja homma tuntui kuivuvan hetkeksi kasaan. Ilmeisesti tänä päivänä erityisesti tapahtumien kylkeen järjestetään kaikenlaisia miittejä, mutta koko vuoden läpi tapahtuvien pikkumiittien määrä on ymmärtääkseni pieni. Tähän vaikuttaa varmasti osaltaan se, ettei miittailulla ole sellaista tarvetta kuin ennen. Muita faneja löytää lähempää kuin 200 kilometrin päästä eikä muita jiiruja pidetä enää alieneina. Lisäksi keikkoja ja muita tapahtumia tuntuu olevan kokoajan jossakin, jolloin erikseen määrättyyn tapaamiseen ei välttämättä riitä raha, aika eikä kiinnostus.

Jos muistiani tarpeeksi virkistän niin uskaltaisin väittää että vuoden 2005 maaliskuussa Tampereelle ilmestyi erääseen levykauppaan hyvin pieni erä Dir en greyn pahvikantisia Withering to death.:eja, joita minä muutaman ystävän kanssa kävimme kyselemässä päivittäin. Siitä oikeastaan alkoikin suurempi suosio - levyt menivät hetkessä kaupaksi ja levykauppa tilasi lisää myytävää eri artisteilta.
Kyseinen levykauppa teki sinällään fiksusti ajoituksensa kanssa, koska voisi sanoa että vuodet 2005-2006 olivat kenties suurimmat nousukaudet fanituksessa. Vaikka J-rokkareiden määrä on yhä kasvussa, tuolloin tunsi varsinaisen pyrähdyksen kun jokapaikasta alkoi sikistä uusia ihmisiä. Kyseessä on siis samainen hetki kun monella lopahti miittailuinto. Artisteja tällöin ei juurikaan tavattu - hatarat muistikuvat ehdottavat ainakin BLOODin, Ayabien ja Plastic Treen nimeämistä 2006 kohdalle. Näille keikoille mentiin, vaikkei musiikista olisi ennen kuultukaan ja jo tällöin oikeat fanit närkästyivät ajoittain tällaisesta käytöksestä. Pääasia tuntui olevan muiden fanien tapaamisessa sekä mihin tahansa bändiin tutustumisessa joka jaksoi tulla Suomen kaltaiseen peräkylään asti. Elitismiä oli jo rutkasti ennen näitäkin aikoja, mutta itse koin kyseistä ismiä ensimmäistä kertaa näihin aikoihin, syystä tai toisesta.

Nykyään ovat asiat varsin mallillaan. Monet omaavat tarvittavan muoviläpyskän tavaroiden tilaamiseen ympäri maapalloa tai voivat ostaa niitä vaihtoehtoisesti lähimarketista. Tavastia ja muut keikkapaikat täyttyvät vähän väliä kovimman luokan artisteista eivätkä festaritkaan ole jääneet ilman japanilaisia kohokohtiaan. Lolita-mekkoja näkyy useammin kuin kerran vuodessa eivätkä raitasukkakauppiaat tule pelkäämään konkurssia lähiaikoina.

Vaikea sanoa, mikä sai J-buumin leviämisen aikaan, luultavasti kulttuurierojen kiinnostavuus ja Internetin valtakausi yhdistettynä ihmisten kyllästymiseen "samaa vanhaa" kohtaan. Muutokset ovat hyvin nähtävissä, mutta ovatko ne olleet huonompaan vai parempaan? Vastaus ei ole kovinkaan vaikea, vaikka huonompiakin puolia asiassa saattaa nähdä. Eräänlainen maaginen erilaisuus on asiasta täysin kadonnut, mikä saattoi monia - itseni mukaanluettuna - aikoinaan kiinnostaa.
Japanilainen, täysin eroava kulttuuri, kieli ja massamedian tuhoamaton työmaa vain odotti tutkijoitaan. Tätä nykyä S-Marketissa lepäävät Naruto-mangat ja Anttilan An Cafet eivät saa aikaan sitä samanlaista kaukaista haavekuvaa, joka aikaisemmin sielun sopukoissa lepäsi. Haavekuvien katoamisen lisäksi massojen fanituksessa on aina negatiivisia asioita, päällimmäisenä kuukaudessa kiinnostuksensa menettävät "fanit" sekä erikoiset rahastustuotteet (mm. jotkin "näin piirrät mangaa"-oppaat) sekä faktoiltaan epäkorrektit että sekavat lehtiartikkelit, joiden kirjoittajista näkee selvästi tietämättömyyden koko sceneä kohtaan. Huonot asiat voi kuitata kaikenkattavasti yhdellä sanalla, "feikki." Myös monen suosima "wanna-be" käy oikein hyvin. Tämä on kuitenkin välttämätön paha missä tahansa asiassa mihin vahva kulutusmarkkinointi kohdistuu, eikä siitä voi erityisen suuresti J-maailmaa syyttää. Sen ilmestyminen kuvioihin kuitenkin osaa sapettaa, koska joskus asiat olivat toisin.

Negatiiviset seikat eivät kuitenkaan ole niin suuret, että paluu entiseen innostaisi. Hetkelliset fanit katoavat ajan mittaan kun markkinat löytävät uuden rahasammon, erikoisesti tällääntynyt nuori ei enää joudu pelkäämään keskiyön snagarijonossa sen enempää kuin muutkaan eikä keikoista ole enää suurta pulaa. Yksi mätä omena ei ole siis todellakaan pilannut koko puuta.
Henkilökohtaisesti olen myös iloinen ihmisten ainakin osittaisesti vuosien mittaan kasvaneesta kritisismistä. Jokaiselle keikalle ei juosta vain yhtyeen kansallisuuden vuoksi eikä mitä tahansa levyjä enää ostella vain kannessa lepäävien kanjien vuoksi.

Mihin J-maailma sitten siirtyy tästä? Päiväni meediona ovat ohitse, jolloin ilmaan voi vain heittää arvauksia tulevasta. Uskaltaisin ainakin väittää, että fanikunta pienenee pikkuhiljaa seuraavien vuosien aikana ja visual kein sekä muiden alalajikkeiden mukainen pukeutuminen ja eristäytyminen vähentyy ja sekoittuu länsimaiseen rock-kulttuuriin kuten nytkin on nähtävissä. Niin kauan kuin keikoille on maksavaa väkeä, niiden määrä tuskin vähenee, mutta Anttilat ja muut kaupat tuskin ainakaan suuresti lisäävät hyllytilaa japanilaisille julkaisuille.
Nyt kuitenkin elämme kuplan puhkeamisen hetkiä, jolloin tietyllä tavalla on jännittävääkin seurata mihin suuntaan Suomen fanikunta seuraavaksi liikehtii. Jos olisin rohkea, voisin veikata An Cafe- ja D'espairsRay-fanikuntien väkivaltaista jengisotaa Helsingin yössä, josta uutisoitaisiin Iltalehden otsikoissa kovia skuuppeja.

Make love - Not war.


Matias "Wainamoinen" Puro

Kaiku, nuoli ja ketju

Helsingin Kaupunginteatteri, Kaiku, nuoli ja ketju / kuvaaja Tuire Ruokosuo, muokkaus JaME

Helsingin Kaupunginteatterissa pyörii parhaillaan koreografi Ikuyo Kurodan tanssiteos Kaiku, nuoli ja ketju, johon liittyvän musiikin on säveltänyt niin ikään japanilainen Jiro Matsumoto. Teos yhdistelee japanilaista buto-nykytanssia perinteisiin elementteihin ja jopa kauhuelokuvien ahdistavaan sielunelämään.

Helsingin Kaupunginteatteri, Kaiku, nuoli ja ketju / kuvaaja Tuire Ruokosuo

Kansainvälisesti menestynyt ja useita palkintoja saanut koreografi Ikuyo Kuroda aloitti uransa baletin maailmassa, päätyen sittemmin nykytanssin pariin. Vuonna 2002 hän perusti tanssiryhmän nimeltä Batik, joka on kiertänyt maailmaa esittäen mielikuvituksellisesti koreografioituja teoksia. Pianon- ja kitaransoiton hallitseva Jiro Matsumoto puolestaan toimii erinäisten teatteriesitysten lisäksi myös omien yhtyeidensä parissa, esittäen säveltämäänsä musiikkia niin Japanissa kuin maailmallakin.

Helsingin Kaupunginteatteri, Kaiku, nuoli ja ketju
/ kuvaaja Tuire Ruokosuo

Kaiku, nuoli ja ketju esitetään suurimmaksi osaksi englanniksi, joskin mukaan mahtui muutama suomenkielinenkin repliikki. Hieman yli tunnin kestävä teos pääsee nopeasti vauhtiin ja japanilaisen kauhuelokuvan vaikutteet tulevat vahvasti esiin kaaoksen, hulluuden ja ahdistavuuden muodossa. Mukana on muutamia kauniin herkkiä kohtauksia sekä leppoisia hetkiä, jotka saivat yleisön naurahtamaan ääneen, mutta jokainen näistä osuuksista oli aina esityksen loppupuolille saakka rikottu negatiivisilla tunteilla. Kaaosta tai hätää seurasi joko heti onnellisten hetkien perään tai joissakin tapauksissa jopa samanaikaisesti lavan toiselle reunalle sijoitettuna.

Suuri osa näyttämöllä nähdystä jättää reilusti varaa omille ajatuksille ja tulkinnoille, mutta punaisena juonena teoksessa etenee tarina herkästä, Sofia Hillin roolittamasta tytöstä, joka lohduttaa itseään balettiaskelin. Mukana on toinenkin erityisen sympaattinen hahmo, vahvasti tärisevä Elina, joka tuntui Jenni-Elina Lehdon eläytymisen ansiosta nostattavan yleisössä sekalaisia tunteita. Kai Lähdesmäki suoriutui hänkin varsin vakuuttavasti tummiin pukeutuneen hahmon erityisestä roolistaan, saaden osakseen haastavia soolokohtauksia. Loppuun säästelty hilpeä kukkaosuus sen sijaan kirjaimellisesti riisuu näyttelijät kohtalokkaista vaatteistaan, sinetöiden teoksen ja jättäen kärsimyksen unholaan hieman pidemmäksi toviksi - yleisön ei siis tarvitse lähteä kotiin aivan kaoottisimpien tunteiden valtaamana.

Helsingin Kaupunginteatteri, Kaiku, nuoli ja ketju / kuvaaja Tuire Ruokosuo

Kaiku, nuoli ja ketju on luotu Helsinki Dance Companylle ja tanssijakaartiin kuuluu Sofia Hilli, Mikko Lampinen, Jenni-Elina Lehto, Kai Lähdesmäki, Valtteri Raekallio ja Inka Tiitinen. Esitysaikataulu ja muut lisätiedot löytyvät Helsingin Kaupunginteatterin sivustolta.

- Anu Sahlman

J-rokkarin unelmointia, nro. II: Keikalle!

Silmäsi katsovat lasittuneena ja selkäpiitäsi pitkin kulkee kylmiä väreitä. Erilaiset tunteet kulkevat läpi ajatuksiesi ja aivosi endorfiinipesäkkeet alkavat olemaan pikkuhiljaa tyhjät. Kyllä, se on totta. Lempiartistisi saapuu keikalle Suomeen.

Seuraavaksi tulevatkin jo tärinät kun keikkalippujen myynti alkaa puolen tunnin kuluttua eikä Internet tunnu taaskaan toimivan kunnolla vaan jää jumiin kokoajan. Lisäksi jostakin kumman syystä Tiketti tuntuu heittävän sinut jonon hännille. Taisteltuasi kuin kunnon spartalainen paperinpalasi edestä, alkaa taas uusi hurmiollinen hetki kun olet varma että sinä todellakin pääset paikan päälle. Siihen on tosin vielä aikaa ja millä aikaa paremmin kuluttaisikaan kuin kuuntelemalla kyseisen artistin levyjä läpi sadatta kertaa, samalla kokeillen kymmenettä vaatepartta jos se täydellinen keikka-asuste vihdoin ja viimein löytyisi. Look good - feel good. Mukavuus ja käytännöllisyys on toissijaista.

Keikkapäivä kajahtaa kukon kiekauksesta käyntiin. Blippo-Tokyokan-Tavastia -akselille linnoittautunut ryhmittymä liikkuu kohteesta A kohteeseen B rivakasti ja hölpöttäen niitä näitä niistä ja näistä, suurimmilta osin laulajan haarojen täytteestä. (Huom! Tämä perustuu kokemukseen) Jonotusnumero on taas niin hanurista että on pakko kiilata parisenkymmentä paikkaa eteenpäin ja toivoa ettei kukaan huomaa mitään. Kolme tuntia hektistä jonotusta edessä, josta noin kaksi tuntia kuluu "vessassa", eli juuri aikaisemmin mainitulla kolmioakselilla tai eri kohdassa jonoa, missä voi jutella rauhassa kaverille.

Vihdoin sisällä! Urpon turvamiehen turhat jaarittelut voi jättää väliin - nyt ollaan perkele sotatantereella eikä missään teekutsuilla! Kamat nopeasti narikkaan ja sitten tönimään muita ihmisiä, pitäähän sitä tuliaisia saada. Tästä kuitenkin alkaa vasta kunnon taistelu, reilu tunti keikan alkamiseen eikä vielä olla kuin viidennessä rivissä. Eihän itsensä vakavasti ottava fani voi tyytyä vähempään kuin kahteen ensimmäiseen riviin, eihän? Erinäiset "hurraa!" ja "pane mua!"-huudot kuuluvat ilmassa kun roudari kantaa vahvistinta lavalle. Tukahduttavan kuuma, mutta nyt erotetaan jyvät akanoista: J-rock -keikat ovat kestävyyslaji. Artisti hyppää vihdoin lavalle, joten nyt voi ihan luvalla rynniä eteenpäin ainakin muutaman rivin verran. Mitäs menivät eturiviin, jos eivät kestä painetta! Mutta kun ei niin ei. Taas jokin urpo on edessä, ja kaiken lisäksi hän taitaa olla joku semmoinen "feikki" kun ei kerran mukana hypikään vaan katselee keikkaa paikoiltaan. Tuollaisille tyhjäntoimittajille ei tarvitse hyvää paikkaa säästää, eli pientä tönimistä kyynerpäällä ja johan ollaan metrin lähempänä idolia. Seuraava urpo saa tuomionsa liiasta pituudestaan - kyllä ne pitkät saavat mennä taakse kun kerran ovat... pitkiä. Pieni tönäisy oikealla hetkellä ja johan pääsee luikahtamaan väliin. Tuttua toimintaa sinulle? Toivottavasti ei.

Ihmeellisen usein keikoilla muilla ihmisillä ei ole väliä sille bilettävälle jiiruhuurulle. Ennenkuin vieressä oleva ihminen pyörtyy paikoilleen, kaikki muu ympärillä tapahtuva unohdetaan. Ymmärrettävää on, ettei sen lempiyhtyeen soittaessa hirveästi riitä mielenkiinto tsekkailemaan jokaista ympäröivää ihmistä, mutta se olisi hyvin suositeltavaa edes välillä. Moshatessa hiukset lentävät toisen suuhun, hyppiessä tönii jotakuta selkään, pirunsarvien heiluessa joku saa käsivarresta takaraivoonsa. Nämä ovat "pakollisia" huonoja asioita länsimaalaisessa keikkakulttuurissa eikä niitä voi millään saada pois tästä scenestä, mutta niitä voi rajoittaa ja yrittää hallita edes hieman omalta osaltaan.

Olen todistanut myös päinvastaista, erittäin lämpimää käytöstä keikoilla. Muun muassa viimeksi käydessäni Tavastian riennoissa eräs tyttö katsoi minua huolestuneena ja kysyi vointiani, vaikka itsestäni tuntuikin aivan hyvältä. Viittä minuuttia myöhemmin lähdin huonovointisena pois ihmismassasta rauhoittumaan, sillä nestevajaus ja kuumuus ottivat voimille. Samalla keikalla eräs toinenkin oli katsomassa tuttavani perään, kun hän alkoi huonovointiseksi.

Tälläistä toimintaa kuitenkin tapahtuu harmillisen harvoin vaikka se on hyvin tervetullutta, useammin saa lukea murtuneista kylkiluista, mustelmista sekä pyörtymisistä. Jokaisen maan keikkakulttuuri on jollakin tapaa erilainen, mutta jollakin tapaa huolestun, kun luen Arthur C. Clarken 2001 - Avaruusseikkailu -kirjaa, ja epilogin apinaihmisten käyttäytyminen tuo mieleen erehdyttävästi keikkakulttuurin. Se ei ole kovinkaan hyvä asia.

Nyt yhtye on kuitenkin lähtenyt lavalta ja kotimatka alkaa, jolloin syntyy keskustelu keikasta. Harmillisen usein homma menee toiseen kahdesta vaihtoehdosta, joista kumpikaan ei ole välttämättä se paras sekä rehellisen kriittinen vaihtoehto.

Suomessa on tunnetusti kaikki keikka-asiat menneet päin peräaukkoa. Joko ne ilkeät järjestäjät eivät ole olleet vääryyksien aikaan paikalla tuomitsemassa tai ne pirulaiset ovat antaneet huonon jonotusnumeron. Keikkailijat ovat käyttäytyneet huonosti, sää on ollut kauhea tai itse keikalla kaikki on mennyt pieleen artistista ilmankiertoon. Suomalainen perussynkkyys iskee aina kun löytää jotakin valitettavaa, on kyseessä sitten keikan alkaminen tunnin myöhässä tai se, että aamulla tuli otettua väärät sukat jalkaan.

Valittajille yleensä riittääkin mikä tahansa asia kunnon nipotukseen ja koko musiikkimaailman haukkumiseen sekä pahimmassa tapauksessa boikotoimiseen. On kerran tullut sellainenkin tapaus nähtyä missä eräs henkilö lopetti koko yhtyeen kuuntelemisen koska keikka oli järjestetty huonosti. Valittajat ovat yleensäkin varsin pieni joukkio, mutta sitäkin äänekkäämpi ja he pitävät huolen että heidän asiansa kuullaan ja vääryytensä tulevaisuudessa korjataan. Itsekin kuulun osittain tähän ryhmittymään, tosin pyrin siihen vain jos keikassa on jotakin oikeasti kritisoitavaa.

Koska valittajat eivät loppujen lopuksi täytä suurta osaa keikkaväestä, niin ketkä siellä keikalla sitten muuten oleskelevat? Normaalit fanit, jotka tykkäävät musiikista ja haluavat pitää hauskaa. Ikävä kyllä, joillekin faneille tuntuu kelpaavan mikä tahansa. Olen muutamiakin kertoja miettinyt, kuinka monelle ihmiselle tuntuu riittävän että vajaan 40€ paperilapun vastineeksi edes näkee artistin, unohtaen kaiken mahdollisen kritisismin yhtyeestä sinä iltana. En ole elämäni aikana ollut kovinkaan aktiivinen keikkailija, mutta olen käynyt yhdessä jos kahdessakin bändi-illassa, joissa äänentoisto tai muusikoiden taso on ollut niin alhainen että lippurahojen takaisinpyyntö on käynyt mielessä. Silti näilläkin keikoilla oli omat faniryhmittymänsä, jotka siirtävät kaiken kritiikin keikan järjestäjille tai paikan henkilökunnalle. Jos joku sattuu miettimään, niin nämä eivät ole olleet japanilaisten artistien keikkoja. Kuitenkin tälläinen "ei nyt valiteta kun kerran ollaan saatu ne tulemaan Suomeen"-fiilis on omituisen yleinen. Jos valitettavaa on, se pitäisi saada sanoa ilman että joutuu selittämään kymmenelle muulle fanille miksi puhuu negatiivisesti keikasta.

Kritisoidessani erästäkin keikkaa ensimmäiset vastaukset olivat tasoa "Etkö jaksa muuta kuin valittaa?" sekä "Jos ei tykkää ei tarvitse kuunnella". Myöhemmin tuli sitten järkevämpääkin keskustelua aiheesta, mutta se ei muuta tosiasiaa että joidenkin ihmisten seurassa sitä jumalallisen sixpackin omaavaa muusikkoa ei saa millään lailla kritisoida ilman että pelkää joutuvansa seuraavan drive by -ammunnan kohteeksi. Puhtaan, rehellisen kritiikin pitäisi aina olla tervetullutta eikä hyvä fani ole naiivin hyväksyvä kaikelle mitä tarjotaan, vaan osaa muodostaa negatiivisenkin mielipiteen jos jokin asia ei oikeasti miellytä.

Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, keikkaa seuraa uusi ja virheet uusitaan ikävän usein. Kolumni lähenee päätöstään, joten voisi sitä kai ihmisten rauhoittamiseksi sanoa, etteivät (taaskaan) kaikki näin toimi, mutta hyvin ja iloisesti toimivista keikkailijoista on paha kirjoittaa mitään järkevää tai sellaista, josta joku voisi kenties ottaa opiksikin kun sen seuraavan yhtyeen ilta lähenee. Kaikille olisi kuitenkin parempi, jos ihmiset oppisivat käyttäytymään rennommin ja - sen yhden ristiinnaulitun hemmon sanoin - ajattelemaan muita.

Lopuksi voisi vaikkapa listata "parhaita" asioita keikkakulttuurissamme:

1. Jonotus. Kolme tuntia on liian vähän ja kolme tuntia on liikaa. Lisäksi jonottajista osa ei edes oikeasti halua jonottaa, vaan haluavat pitää paikan jonossa ja kadota jonnekin teille tuntemattomile.

2. Fanitytöt. Roudarille kiljujat, eturivistä verisesti taistelevat, etuilevat ja ylimieliset pikkunaiset (Ja kyllä, olen äärimmäisen seksistinen tässä tapauksessa. Cry mich eine river, truth is the truth.)

3. RYYNTÄYYYYS! Jos sodat käytäisiin vielä miekoin ja kilvin, J-faneista saisi kenties koko armeijan parhaan rykmentin.

4. Egoismi. Allekirjoittanut mukaanlukien nykynuoriso tuntuu kuuluvan "kaikki mulle heti nyt"-sukupolveen, jossa ainoastaan omalla itsellään on väliä.

5. Puhdas järki. Monet jäävät sinne puristuksiin miltei pyörtymiseen asti, pukeutuvat järjettömästi keikkaa ajatellen, eivät tunne omia rajojaan ja näin edelleen. Puhtaalla maalaisjärjellä säästyttäisiin monilta haavereilta keikoilla.

Matias "Wainamoinen" Puro

J-rokkarin unelmointia, nro. I: Elitistiernut ja raitasukkatörpöt

Seuraava blogimerkintä on hieman tavallisista eroava, ja siihen olisi hyvä asennoitua sellaisena. Kyseessä on kirjoittajan henkilökohtainen, kolumnin tyylinen teksti, joka EI kuvasta JaME:n normaalia, objektiivista asennoitumista. Teksti on tehty pilke silmäkulmassa ja sen tarkoitus onkin herättää keskustelua sekä hymyä naamaan, eikä sitä tule ottaa liian tosissaan. Toistettakoon vielä kerran: Seuraavan tekstin tarkoituksena ei ole pilkata tai haukkua ketään/mitään, eikä se vastaa JaME:n objektiivisia näkemyksiä.

Tietokoneen formatointi (tietokonebarbapapoille: Kyseessä kovalevyn tyhjennys) on sitten kivaa. Vuosien saatossa kerääntyneet tekstit, tekijänoikeuslakia rikkovat fotograaffit ja Lex Karpelaa kohtaan piruuttaan tehdyt CD-rippaukset katoavat kuin suolistokaasu Saharaan ja sitten itkettää. Kuitenkin kun tälläinen ylenmääräinen kuona ihmisen uudesta parhaasta ystävästä lähtee pois, siinä alkaa kysyä yhtä vähän pohdiskeluakin kaipaavaa kysymystä: Minkä julmetun takia minulla on kovalevy täynnä kuvia Kyosta?

Suunnilleen jokainen nuori on käynyt elämässään fanaattisen fanituksen ensivaiheet, joihin kuuluvat muun muassa asialle täydellinen omistautuminen, lapsenomainen naivismi sekä yleinen hullaantuneisuus jokaisesta pienestä seikasta, joka fanituksen alaan kuuluu. On kyseessä ollut sitten Backstreet Boys tai An Cafe, jokainen on luultavasti käynyt tämän vaiheen läpi. Allekirjoittaneelle tämä kyseinen hullaantuneisuuden multihuipentuma sattui uuden vuosituhannen neljännen vuoden kesänä, jolloin kajareista alkoi soida Dir en greytä.
"Hui olkoon, mikä tämän jumalallisen kitarariffin saa aikaiseksi?" kysyin itseltäni kummaksuen katsellessani yhtyeen nimeä ja siitä eteenpäin tulin kuunnelleksi enemmänkin näitä jumalallisia kitarariffejä.

Piste, johon yritän epätoivoisesti suppealla omaelämäkerrallani hiljakseen päästä on se, miten J-rockin kuuntelijat itse asennoituvat tähän nimenomaiseen populäärikulttuurin alalajikkeeseen johon itse kuuluvat. Tällä hetkellä on periaatteessa olemassa kaksi hyvin selvää vastakohtaa, jotka yleistäen ovat nämä: aikaisemmin kuvaillut, naiivit hyperventiloijaernut sekä uppiniskaiset että yhtyeen nimen väärinkirjoittamisesta raivotautisiksi muuttuvat elitistit. Varmistaakseni etteivät hernepussit lopu kaupoista kesken kaiken voinen huomauttaa etteivät kaikki kuuntelijat näihin kahteen lokeroon mukaudu, ja että jos se sekavihannespussi löytyy jo nyt nenäontelosta, lukeminen kannattaa lopettaa. Huumori on vaikea laji ja sen ymmärtäminen vielä vaikeampi.

Moni elitisti on myös itse käynyt läpi "ernu"-vaiheen, jonka jälkeen on tietyllä tavoin valaistunut ja alkanut mahdollisesti verbaalisesti nöyryyttämään vielä niitä joille kaikki on uutta, innostavaa, kiinnostavaa ja kiihottavaa. Allekirjoittanut ei ole erikoistapaus; vuonna 2004 alkanut innostus muuttui pari vuotta myöhemmin äärimmäiseksi elitismiksi (josta minulla on yhä jonkinasteinen maine tietyissä piireissä) jota olen tosin pyrkinyt pyyhkimään pois reilun vuoden ajan. Jälki piireissä kuitenkin pysyy kuin stigma eikä sitä poisteta, samasta syystä moni tunnettu ernu pysyy ernuna vaikka olisi lakannut täysin koko japanilaisen musiikin kuuntelunkin.

Japanilaisen musiikkimaailman fanikunta ei tietenkään ole ainoa jossa tälläinen varsin vahva jaoittelu on voimassa, esimerkiksi hiphopin kuuntelijoiden joukkiossa on hyvin samanlaista meininkiä. Kuitenkin J-rockissa nämä ääripäät tuntuvat kärjistyvän ja vahvistuvan enemmän kuin missään muussa populaarikulttuurin alalajissa. Yksi syy tähän on kenties se, että piirit ovat kaikesta huolimatta hyvin pienet. Kun samaan tilaan laittaa viikko sitten musiikkiin tutustuneen aloittelijan joka kiljuu roudarin saapuessa lavalle ja vuosien hardcore-kuuntelijan joka keikan aikana ainoastaan nyökkää hyväksyvästi bändille, soppa on valmis syntymään. Muissa musiikin aloissa ryhmittymät tuntuvat vaihtuvan hyvin suuresti jo bändienkin kesken; moni vanha hoppari ei kuuntele 50 centiä eikä moni uusi ole kuullutkaan Jurassic 5:sta. J-rockissa juuri pienimuotoisuuden vuoksi jokainen on luultavasti kuullut sellaiset tuntemattomuudet kuin Dir en grey, MUCC, the GazettE, X Japan, An Cafe sekä Malice Mizer.

On vaikea vieläpä sanoa kumpi osapuoli olisi enemmän oikeassa. Henkilökohtaisesti arvostan enemmän "nyökyttelijöitä" kuin tärykalvoni lukkoon kirkujoita, mutta kyseessä on jälleen kerran mielipideseikka. Harmillista kyllä kaikenhyväksyvään ilmapiiriin harva pystyy kulkemaan menemällä suoraan harmoniaan kulkematta elitistiruudun kautta.

Miten sitten yleisesti voisi parantaa kahden ryhmittymän myrkyttämää ilmapiiriä? IRC-Gallerian yhteisöistä tai erilaisista foorumeista sanaharkkoja tuskin voi mitenkään saada pois, eikä välttämättä pitäisikään saada, mutta kenties bändien keikoille voisi laittaa keskelle pienen verkkoaidan jonka toiselle puolelle astuisi old school -posse ja toiselle puolelle uusiofanit?

Sarkasmi on vielä vaikeampi laji kuin huumori.

Matias "Wainamoinen" Puro