lauantai 10. lokakuuta 2009

Maan alta Tavastialle - onko ainoa tie ylöspäin?

Japanilaisen musiikin harrastajapiirit ovat Suomessa jo sen verran laajat, että kaikki niihin aktiivisestikaan kuuluvat eivät tunne toisiaan. Itse ilmiö kyllä tunnetaan, ehkä peräkorpien satavuotisimpia erakkomajoja lukuun ottamatta, kaikkialla, vaikka sen ilmentymät ja käytännöt eivät vielä tuttuja olisikaan.

Harrastajia, tarjontaa ja mainetta on enemmän – on selvästikin otettu askel kohti suuren yleisön tietoisuutta tai jopa suosiota, valtavirtaa. Emme ole enää selkeästi eri lajeja.

Vaan kutsuako tällaista ”oman” ryhmän esiintuloa sitten kukoistuskaudeksi vai rappioksi?

Askeleella massojen tietoisuuteen on hyvät puolensa. Levyjä, vaatteita tai muita tykötarpeita ei enää ihan aina tarvitse tilata lähempää auringonnousua ja odotella sitten päiviä, parhaassa tapauksessa viikkoja, että pääsee maksamaan kukkaronsa ruvelle posti- ja tullimaksuista. Mieluisalle keikalle lähteminen ei enää ole joko naurettava haave tai pyhiinvaellus kohti vararikkoa – esimerkiksi matka pääkaupunkiin tuntuu varsin lyhyeltä suhteutettuna siihen, että jokunen vuosi takaperin j-rockia livenä nauttiakseen oli lennettävä muutaman valtion ja meren yli.

Asiasta keksii kuitenkin narisemista, mikäli on allekirjoittaneen tavoin mieltynyt kyseiseen urheilumuotoon: rajan hämärtyminen perehtyneiden ja ummikkojen välillä aiheuttaa nimittäin nopeasti mahdollisuuden jakaa itse skene uusiin ja vanhoihin faneihin. ”Me ja ne” -asenne elää siis edelleen. Kun elintila ympäröivässä maailmassa on vakiintunut, siitä aletaan taistella porukan sisällä – sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti.

Joskus on vaikea päättää, kumpi ottaa pattiin: ne, joita j-musiikki kiinnostaa vain, koska se on muodikkaan erilainen ja nykyään helposti valittava trendi, vai ne, jotka ovat valmiita tyrmäämään muut fanit tietämättömiksi vapaamatkustajiksi vain sillä perusteella, että nämä eivät olleet täysi-ikäisiä, kun hide kuoli. Elitismi undergroundissa tai sieltä alkunsa saaneissa ryhmissä ei ole yhtään oikeutetumpaa kuin se, että tupakkapaikalla stringejä nostellessa haukutaan v**un h*roksi sitä, joka ei omista Vuittonin laukkua.

Väitän, että japanilainen musiikki ei ole aate. Sillä on toki omat kulmakivensä, tärkeät käsitteensä, joihin ei voi olla törmäämättä skeneen upottuaan, mutta ei mitään yksilörajat ylittävää periaatetta, jota voisi toteuttaa väärin. ”Nyyppien” erottelu ja syrjiminen vetoamalla kaiken väärin ymmärtämiseen ei siis ole perusteltua.

Tältä valtavirran läheisyys ja vaikutus siis näyttävät näiden rillien taakse.

Oletko itse törmännyt j-skenessä elitismiin? Onko lempibändin keikka Tavastialla sinulle unelmien täyttymys vai lopun alku, vai etkö usko lainkaan, että japanilainen musiikki tempautuu vielä valtavirtaan? Onko joitakin tunnusmerkkejä, joita todellisen fanin tulisi täyttää, tai asioita, joita tulisi tietää, jotta voi nimittää itseään j-rockin harrastajaksi? Onko idiootteja olemassa, saako niitä potkia?

Jaa kokemuksesi, näkemyksesi tai ajatuksesi jättämällä ne kommenttina tähän blogimerkintään. Voit käyttää omaa nimeäsi tai nimimerkkiä, tai halutessasi kommentoida myös täysin anonyyminä.

Antaa flamettaa!

18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kyllähän niitä elitistip*skoja löytyy. Yleensä samat naamat eturivissä, riippumatta bändistä.

blueboxers kirjoitti...

I was quite active within the jmusic scene - but gradually I stopped being so. Because of some fans attitude but also because there are more important things to focus on in life.

But if I have an issue, then it'd be with the inexperienced fans (who push, whine, so on. If ya have a train to catch, go out before narikka gets flooded..). Sometimes they just can't behave (altho that does go for the older people too). It's really a sad sight. I can usually just ignore and shrug at the elitists. Tho I can sorta understand their mindset if an 11year old goes to them and says "oh my gooood miyavi is like sooo my favorite artist ever" after they've heard uh, say, ONE SONG by him - Then I snicker a bit, too.

But yanno, it could be worse. Like the korean pop scene when it gets really bad..

Still, it's quite sad to see fighting within the fanbase. I guess some personalitions and obsessions are just too strong. /shrug

Kara0kara kirjoitti...

Jaa-a.. Kyllä ne kusipääelitistit, joiden mielestä esimerkiksi ikä tai se kuinka kauan jmusiikkia on kuunnellut on syy kiusata/halveksia ovat minun mielestäni aikamoisen raivostuttava tapaus. On se kyllä kumma, kun kaikki paha (huono käytös, keikkalippujen loppuminen, japanimusiikin kuuntelijoihin liitettävä maine...) leimataan tulevan juuri näistä nuoremmista faneista vaikka luultavasti monet kauemminkin piireissä pyörineet ovat ihan yhtä syyllisiä... Tietysti ikä vaikuttaa tässä asiassa jonkin verran, mutta uusi tulokas scenessä voi olla vanhempanakin kuin kymmenenvuotiaana.

Muutenkin häiritsee että se, kuinka kauan sitä jmusiikkia on kuunnellut, on nykyään jonkinlainen statussymboli. Aina uusiin tuttavuuksiin tutustuessa on olennaista mainita kuinka monta vuotta on ollut tekemisissä japanimusiikin kanssa ja sehän on toki myös oiva tapa laittaa ihmisiä paremmusjärjestykseen. Käymmekö oikeasti jotain universaalia kilpailua siitä, kenen korvat kestävät tätä japaniroskaa kauiten?

Anonyymi kirjoitti...

No, tämä elitistikamppailu ja muu hössötys on aivan tajutonta. Tähän törmää lähes kaikissa yhteisöissä, oli kyse bändin fanittamisesta, tietyn kirjasarjan lukemisesta, elokuvista yms yms. Aina on tärkeetä, kuinka kauan on jotain asiaa fanittanut. Ja sen perusteella vedetään johtopäätöksiä. Toki, tiettyjä asioita olisi hyvä tietää, itsekkin olen kuunnellut j-musiikkia vasta n. 2 vuotta ja useat ovatkin lokeroineet mun ikäiset juuri tähän "14- vuotiaisiin n00b pikkuernuihin"- kategoriaan. Mielestäni väliä on vain sillä, että musiikki saa sussa aikaan jotain tunteita ja että tykkäät kuunnella sitä.

Faniutta ei katsota keikkalippujen,levyjen ja fanipaitojen lukumäärän avulla. Kaikki on kiinni ihmisestä itsestä.

Miksi me kaikki ei voitaisi olla samalla viivalla ja nauttia siitä musiikista jota meille tarjotaan huolimatta iästä, sukupuolesta tai j-musiikin parissa kertyneistä vuosista?

Tuosta valtavirtaan siirtymisesä olen sitä mieltä, että koko japanilaineen kulttuuri animea ja mangaa myöten on elänyt kulta-aikaansa jo muutaman vuoden, se että kuinka kauan sitä kestää, ei kukaan voi sanoa. Jrockista SAATTAA tulla massamusiikkia, mutta itse en usko sen olevan mikään erityisen pysyvä, kauan muodissa oleva asia. Täytyy seurata tilannetaa sillä nythän on tutkittu suosion olevan tasaantumassa. Parin vuoden kuluttua ei edes muisteta, mistä nyt kohistaan! =)

Anonyymi kirjoitti...

Tämä elitistit vs. noobit-aihe on yksi asia, mikä minua eniten kiehauttaa jrockiin liittyen.
Se, että kuinka monta vuotta olet kuunnellut ja ennen kaikkea MITÄ olet kuunnellut (se nyt on saleen selvä että jos kuuntelet nykyistä gazea/ancafea/d'espairsrayta with love, olet auttamattomasti n00b) ei ole mielestäni syy eikä mikään leimata joku ns ihkuttajaksi saati ylistää jotakuta (=luultavasti itseään) elitistiksi.

Itse olen aika useasti törmännyt moniin ääripäihin. Sellaisiin jotka ovat reilu 10-vee ja ihailevat Kyota med teiniangsti, toisenlaisiin ketkä kuuntelevat juuri niitä tuntemattomampia ja siten haukkuvat muita foorumeilla koska jostain heidän kuuntelemastaan bändistä on tulossa massaa ja että he ovat truufaneja koska ovat kuunnelleet ko- bändiä siitä p*skasta ensimmäisestä sinkusta asti.

asd.

Itse en käytännössä välitä siitä kuka on ja mikä, ja miten fanittaa ja mitä kuuntelee, mutta periaatteessa niissä on kuitenkin eroa.

Byouki kirjoitti...

No itseasiassa juuri tuo elitismi hiden kuolemaan viitaten tms. On tosi epäoikeutettua, jotkunhan fanit voisivat jostain syystä tappaa sen takia ettei joku satu edes pitämään hiden musiikista :o Tuollaisia syitä on todella ärsyttävä tavata elitisteiltä. Onse kauhea jos ei jokaisesta JRock-bändistä pidä mitä useimmat arvostavat. Oletko tavattoman ernuWNB jos et vaan satu pitämään X Japanista?

Minazuki- kirjoitti...

No siis kyllä tiedän näitä elitistitapauksia ja kyllä ottaa pattiin. Ite oon kuunnellu vasta 3 vuotta jmusaa mutta pyöriny japaniaiheisissa kuvioissa kuitenkin jo 5 vuoden verran. Tullu koettua se että elitistit kiusaavat muita. Ja vaikka se koskee muita, ei minua, niin kyllä se pistää v*tuttamaan pahasti. Oma mielipide kun on se että ei voi olla mikään nero heti alusta alkaen.

Itseni kohdalla se että pääsin lempibändini keikalle oli täyttä unelmaa ja siitä ei onneksi jäänyt mitään huonoja muistoja. No ehkä jonotuksesta koska yksi suurimmista "feimeistä" elitisteista kiilasi jonon eteen heti kun jono oli muodostettu. Sinne se vaan marssi.

Joo eli siis. Todella tyhmää sellainen että kiusataan iän, kuuntelemisajan ja muun suhteen. Toivotaan nyt että jos tästä tulee todella suosittua Suomessa ei tällainen kiusaaminen yleisty.

Anonyymi kirjoitti...

Itse olen hevipiireissä pyörineenä ja siitä jrockin pariin mukaan tulleena havainnut molemmissa ihan samalaista elitismiä. Kuten jo aikanaan, olen päättänyt elää omassa pikku maailmassani ja pitää juuri niistä bändeistä mistä pidän sen kummemmin puuttumatta fandomin muihin ihmisiin. Varsin ahdistava paikka olla sanoisin. Aina tulee kommenttia millainen ei saisi olla jos tahtoo kuunnella jotain bändiä tai vastaavaa. Itsekin olen ajoittaiseen kommentointiin toki syyllistynyt mutta huomaan sen myös itse ja pyrin muuttamaan käytöstäni.

Ehkä ihmiset eivät ymmärrä että kiusaaminen on aina kiusaamista.

Myöskin hieman pelottavaa kun pitää valita musiikkimakunsa muiden mukaan eikä omien mieltymystensä mukaan. Jos en pidä esimerkiksi Gacktista ja sanon sen väärässä porukassa tulen todennäköisesti saamaan taisteluarpia. Elämä on aika reilua. Toivoisin ehkä fanien hieman rauhoittuvan ja pysähtyvän miettimään.

Hyvä asia kuitenkin on että asiaa pohditaan, toisin kuin ah niin äärettömän elitistisissä hevipiireissä joihin en todellakaan palaa.

Musiikin on tarkoitus tuottaa kaikille hyvää oloa. Turha draama sikseen ja unohtakaa jo se itsenne vertailu muihin ja keskittykään musiikkiin.


Mitä taas valtavirtaistumiseen tulee niin sen verran on paljon ennakkoluuloja ihmisillä, että en todellakaan usko niiden murtuvan kovin helposti. Itse hieman pelkäänkin jos fanikanta laantuisi tai laskisi ja keikkoja ei enää saataisi suomeen. Ehkä pitää ajatella postitiivisesti ja toivoa tilanteen pysyvän samana tai laajenevan.

Anonyymi kirjoitti...

En haluaisi itse olla kumpikaan ääripää, mutta taidanpa silti kallistua elitistiv*ttupään puolelle. Tästä kertoo esimeriksi se, että olen missannut kaikki Miyavin keikat Suomessa ainoastaan siksi, etteivät nyrkkirysyt ja musanautinnot pikkuteinien keskellä kiinnosta. Hienoa, eikö totta?

Itse olen 20-vuotias ja harrastanut fanaattista Japanimeininkiä vuodesta 2001. Fanitukseni ei ole koskaan näkynyt pukeutumisessani - tämä on kenties yksi syy siihen, että pyörittelen silmiäni ja kiroan itsekseni nähdessäni raitasukka-armeijoita sateenkaarihiuksissaan kaupungilla ja tuhahtelen mulkoillessani olkalaukkujen kylkiin läntättyjä jiirokkigallerioita. En minä ollut niin nolo nuorempana - minä olen sivistynyt kulttuurin kannattaja!

...tai niin ainakin haluan itselleni uskotella. Mielestäni japani ei ole maailman paras kieli, enkä käytä sitä joka toisessa puhumassani lauseessa, mutta muutamia yksittäisiä sanoja tulee kyllä käytettyä ihan puolivahingossa ja päivittäin. En kulje julkisilla paikoilla suosikkilaulajani kuvilla vuorattuna, mutta huomaamattomampia kunnianosoituksia löytyy esimerkiksi lompakosta ja makuualkovin katosta. En kilju riemusta nähdessäni aasialaisia komistuksia, mutta kotosalla ja pääni sisällä olen kenties maailman noloin kyaa-tapaus. Motkotan siitä, miten vauveliinit tekevät pelkästä konserttilippujen jonottamisesta sotatantereen, mutta saattaisin itsekin sortua moiseen oikeanlaisten virikkeiden nojalla. (tuokaa Suomeen Laruku, ja lupaan teurastaa kenet vain päästäkseni eturiviin kiljumaan keuhkoni kappaleiksi.)

Huomasitteko ristiriidan ja sarkasmin? Niin minäkin, sillä eihän tätä touhoa VOI OTTAA TOSISSAAN. Fanitus nyt vaan on elämäntapa - kuolemaan johtava sellainen, olit sitten juuri päiväkodista päässyt tai keski-ikää lähentelevä KYPSÄ ihailija. Itse olen pikkuernu elitistin vaatteissa, joten mikäpä minä loppujen lopuksi olen ketään haukkumaan. Jännä maailma.

Anonyymi kirjoitti...

Itse pohdin hiljattain, että jiiru-buumi voisi olla nykypäivän punk: ollaan erilaisia ja erottaudutaan yhteisön normeista, käyttäydytään ainakin ulkopuolisten silmissä huonosti ja vähintäänkin oudosti, pukeudutaan vielä oudommin ja pahennusta herättäen, ja tietysti kuunnellan aivan hirveää japanimökää ja kokoonnutaan "riehumaan" kaikenmaailman hämäriin coneihin.

Nuoret ovat aina tarvineet sen oman jutun, ja varsinkin me introverttiset ja epäsosiaaliset suomalaiset tunnumme olevan erittäin alttiita lähtemään mukaan vähänkään houkuttaviin ja kiehtoviin uusiin muoti-ilmiöihin, jotta saadaan tuntea kuuluvamme osaksi suurempaa joukkoa, jolla olisi edes jotain yhteistä mielenkiinnon kohdetta.

Asiasta nakkiin, myönnän itseänikin raivostuttaneen suuresti, kun tajusin että tästä on tulossa oikeasti muoti-ilmiö. Käsittääkseni oma hurahdukseni ajoittui juuri sopivasti ennen kuin Dir en grey ja Mana olivat kaikkien huulilla, eli jossain 2004 paikkeilla. Vuoden tai pari sain muutaman kaverin kesken nauttia sellaisten taiteilijoiden hedelmistä, joita ei tyrkytetty jo valmiiksi joka tuutista. Tuntui kuin olisin löytäny jotain todella ainutlaatuista. Tietoisuuden lisääntyessä ainutlaatuisuuskin muuttuu kyseenalaiseksi.

Myönnän olleeni muutama vuosi sitten elitisti, kukapa omaa rakasta ihannettaan suojeleva ei erehtyisi joskus olemaan... Olen kuitenkin tajunnut, ettei se johda mihinkään, ainoastaan omaan ja muiden mielipahaan.

Tieto, ettei itsellään ole mahdollisuutta/varaa lähteä katsomaan japanilaisia artisteja toiseen maahan, vain lisää omistushalua ja kiihkoa: se mitä et voi saada, on pakko saada. Itkettyäni vuosia Ranskan ja Saksan Moi dix Mois -keikkojen perään, tuntui kuin kaikki elämäni suurimmat unelmani olisivat täyttyneet kun Mana viimein astui Suomen kamaralle platformeillaan. Vieläkin on erittäin vaikea uskoa että olen todistanut sekä Moissin että Dirun livenä kotimaassani, olinhan jo niin tottunut ajatukseen etten saisi eläessäni moista mahdollisuutta. En siis mitenkään voisi olla katkera J-rockin globalisaatiosta ^__^

Sen sijaan olen suorastaan onnellinen, ettei Malice Mizer ole enää aktiivinen, eivätkä toivottavasti enää koskaan olekaan, sillä jos se bändi vielä jossain esiintyisi enkä pääsisi näkemään, vetäisin varmaan itseni hirteen x'D
En koskaan kuvitellut olevani näin fanaattinen luonne...

Katri kirjoitti...

Itse olen törmännyt näihin elitistiryhmiin useammankin kerran ja keikalle meno on jännittänyt kamalasti, koska olen jollain tasolla pelännyt "elitistiryhmien hyökkäystä heikkojen ryhmään kuulumattomien joukkoon." Minusta jokainen saa kuunnella j-rockia, ei sillä ole väliä, kauanko oon kuunnellut ja miten on bändin löytänyt. Eikö musiikki ole tässä kuitenkin pääasia, eikä se, paljonko omistaa levyjä, merkkivaatteita etc.?

Anonyymi kirjoitti...

Olen todellakin kohdannut elitismiä.
Kun menin viime vuonna ensimmäiselle keikalleni, kuulin kun vanhemmat ''elitistit'' haukkuivat minua ja kaveriani vtun ernuiks yms. koska kajaalini eivät olleet otsassa asti ja huulet täynnä rautaa.
Yksi niistä heitti jopa tupakannatsan päälleni ohimennen.

Todella törkeää käytöstä mielestäni.

Anonyymi kirjoitti...

Onhan se totta, että tämänkin fandomin sisältä löytyy niitä ääliöitä. Itse jossakin vaiheessa kyllästyin tuohon touhuun aika pahasti ja laitoin julkisen jrockin fanittamiseni vaihtopenkille. Se oli loogisin vastaus siihen, miten pääsisin näistä tärkeilevistä "elistip*skoista" eroon ja hyvinhän se on toiminut. Mutta nyt on tullut vastaan uusi ongelma. Kenen kanssa juttelen fanituksen kohteistani? Kun edes netissä et ole turvassa vaan sinua arvostellaan täälläkin. Lopulta tajusin, että elämä on veemäistä eikä sille voi mitään, ja että ei noita elämän ääliöitä voi paeta -- ne täytyy vain kestää hampaat irvessä jos haluat tykätä siitä mistä tykkäät. Ja sen pystyn kyllä tekemään, hyvästä musiikista en luovu.

Anonyymi kirjoitti...

Onhan se totta, että skenestä löytyy sekä elitistejä, että idiootteja, että ihmisiä siitä väliltä.

Itse luettelen elitistiksi ääripään superaktiiviharrastajat, joka tietävät jokaisesta bändistä kaiken kissankoirankaimoja myöten, muistaa siinä sivussa julkaisut päivittäin ja on sitten myös eturivissä vaikka pitäisi sinne päästäkseen aiheuttaa kanssa ihmisille vakavaa vaaraa sillä käytös on sen mukaista, että "VAIN MINÄ VOIN OLLA FANI".

Tosi fanin taas luettelen sellaiseksi, joka tietää bändistä kaiken oleellisen, seuraa heidän tekemisiään aktiivisesti, ehkä kerää heidän tuotteitaan yms, tottakai ko. persoona haluaa myös eturiviin, mutta sinne päästessään käyttäytyy asiallisesti bändiä kohtaan (ei kouri tms) koska kunnioittaa bändiä niin paljon, eikä ole kuitenkaan eturiviin päästäkseen valmis puremaan toisia faneja sairaalakuntoon ja antaa toisten bändien keikoilla tilaa "paremmille" faneille.

Wnb-elitistiksi tai wnb-true faniksi luettelen ne sellaiset ihmiset, jotka eivät tiedä soittavasta bändistä juuri muuta kuin nimen, on kuullut ehkä yhden kappaleen ja on vain pakko tunkemalla tunkea eturiviin siksi, että se on niin cool ja koska luulevat siten pääsevänsä "elitisti piireihin". wnb-true fanit puolestaan pätevät bändin "oikealle true fanille" itsestään selvistä asioista joita ei edes tiedä jälleen päästäkseen piireihin, tai osoittaakseen että ansaitsee siellä paikan.

Itse dissaan tätä jälkimmäisenä mainitsemaani "ryhmää" kaikkista eniten. Nauran heille miten idiootteja he ovat luullessaan, ettei kukaan näe heidän lävitseen...

Allekirjoitan itseni keskimmäiseen sanasta sanaan. En seuraa koko skeneä aktiivisesti, koska se ei kertakaikkisesti kiinnosta. (Mitä helvettiä tekisin mm. pienen indiesbändin bändärin koiran pentueen nimellä?) Bändit joiden tekemisiä ja julkaisuja seuraan aktiiviseti ja joiden tuotteita kerään pystyy laskea yhdellä kädellä. Olen kuunnellut vain muutaman biisin monelta bändiltä vain että tietäisin millaista musiikkia ko. bändi soittaa, mutta jos ei ole kolahtanut pahemmin niin en kuuntele vain sen takia, että se on niin cool. >__>

Tässä teille pieni avautuminen. En yritä sitten yleistää näillä "kuvauksilla", ne ovat vain MINUN näkemykseni asioista. :--D

Anonyymi kirjoitti...

Olen elitistisempi kuin elitistit - olen kehdannut nostaa itseni myös heidän yläpuolelleen. Ei tässä jaksa enää kuin nauraa porukalle; elitistit mukaan lukien ja heille mahdollisesti enemmänkin kuin pikkuernuille.

Anonyymi kirjoitti...

Minusta on aika outoa, että jrockpiiri mielletään vieläkin jotenkin yhtenäisenä joukkona.

Nykyään katselen tätä touhua täysin ulkopuolelta. En ole käynyt yhdelläkään jrock-keikalla Suomessa sitten Despan 2006 keikan. Tajusin, että ei tällä skenellä ole Suomessa mitään annettavaa minulle.

Enkä tunne mitään yhteenkuuluvuutta ihmisiin vain sillä perusteella, että kuunnellaan japanilaista musiikkia. Mitä yhteistä minulla on jonkun kanssa, joka kuuntelee girugameshia, jos itse kuuntelen Hajime Chitosea? Ei Children of Bodomin ja Chisun fanitkaan varmaan hengaile keskenään. Miksi se, että musiikki on juuri JAPANILAISTA on jotenkin ratkaiseva elementti?

Nykyään käyn keikoilla vain Japanissa ja sielläkin 200 ihmisen klubikeikoilla katsomassa kavereiden bändejä (eikä edes visual!). Ei siinä mitään fanitusta synny, mutta se on niin ihanan rentoa. Voi vaan jammailla musiikin tahtiin ilman että kukaan kiljuu, pyörtyy tai runnoutuu lattialle.

Kuulosti varmaan tosi elitistiseltä toi "meen keikoille vaan Japanissa". Mutta ei se niin ole. Kaikki nuoret ja innokkaat saavat mun sympatiat. Itsekin ihan varmana olin teininä sellainen. Kasvoin vaan siitä vaiheesta yli, that's it.

Elitistit on taas vitun ärsyttäviä. Kellä on varaa oikeasti alkaa lesota, kun aina on joku, joka on kuunnellut kauemmin ja joka omistaa enemmän levyjä? Ja mitä noi asiat edes todistaa tosifaniudesta? Ei mitään.

Markus kirjoitti...

Japanilaisen musiikin tulo valtavirtaan on kyllä muuttanut "skeneä" hyvin paljon. Levyostosten helppous ja keikkojen yleistyminen helpottaa monien elämää, mutta myös fanituksen rumempi puoli on nostanut päätään.

Jos pitäisi valita näiden aina niin paskamaisten elitistien ja ummikoiden (jos tällaista termiä voi edes käyttää) väliltä, niin olen se paskamainen elitisti. Minua ei ärsytä, enkä syrji niitä, jotka eivät ole kuunnelleet "j-musaa" (vihaan koko termiä) yhtä kauan kuin minä. Minua ärsyttää ihmisten käyttäytyminen kaikessa naurettavuudessaan. Kylillä pyöritään pupuasuissa huutelemassa nyappya ja tuhrimassa paikat "kawaiii!<3"-tyyppisillä teksteillä. Harmillisen usein näin juuri tekevät nuoremmat fanit.

Minkäänlainen haukkuminen tai syrjiminen ei ole oikeutettua tietenkään, mutta ärsyttävintä tässä onkin se kuva, minkä tuollainen toiminta antaa koko skenelle. Jos haluaa tehdä itsestään pellen, niin ei siinä mitään. Minä en vain halua kuulua heihin.

Tieto on valtaa monissa asioissa, niin myös tässä. En kuitenkaan tarkoita että bändien jäsenten hammastahnamerkkejä tarvitsee tietää, eikä kaikista bändeistä tarvitse tietää kaikkea. Itseänikin kiinnostaa japanilaisessa musiikissa vain alle 10 bändiä. Enkä tiedä niistäkään jokaista nippelitietoa.

Mutta myös epäonnistuneet pätemisyritykset ja ärsyttävä perfektionismi saavat verenpaineeni vaarallisen suureksi. Se on ihan sama miten Dir en grey oikeasti kirjoitetaan tai miten se pitäisi lausua. Turhasta narisemista sanon minä.

Omistamishalu on hyvin tärkeä osa fanitusta ja minun kunnioitukseni kasvaa ihmisiin mitä enemmän he omistavat tavaraa. Vai onko se ihan sama, että toinen tuhlaa vähät rahansa bändien levyihin, kun joku toinen warettaa kaiken vaikka rahaa löytyisi?

Tiedän, että kaikilla ei ole varaa ostaa joka kuukausi kymmeniä levyjä, mutta nykyisen levyjen myynnin yleistymisen pitäisi lopettaa umpisurkeat selitykset ja tekosyyt kaiken mahdollisen imuttamisesta. Jos MUCCun levyjä saa lähikaupasta jopa Oulun korkeudella, niin tilanne tuskin on huono pääkaupunkiseudullakaan.

Myös elitismi on saanut uusia muotoja mainstreamin yhteydessä. Nykyään tuntuu että kovin skenessä ei ole se joka kuuntelee musiikkia koko sydämmellään, vaan se joka kuuntelee kaikista tuntemattominta bändiä. Tämä on minusta outoa koska varsinkin visual keissä pienimmät indie-bändit kuulostavat melkein täysin samalta tai sitten suurempien yhtyeiden halpakopioilta. Vielä ihmeellisempää on se, että popula listaa lempibändeihinsä sellaisia yhtyeitä jotka ovat ehtineet julkaista n. yhden singlen ennen hajoamistaan.

Noh, tehkööt kukin mitä lystää. Jyvät erotellaan akanoista viimeistään siinä vaiheessa kun japanilainen musiikki alkaa menettää suosiotaan (niin kuin kaikki ilmiöt joskus). Nuo lopun ajat tarkoittavat sitä, että levyjä ei tulla löytämään enää lähikaupoista, eikä bändit tule enää esiintymään festareille tai Tavastialle ja raitasukkia poltetaan yleisellä roviolla. Sitä odotellessa.

Anonyymi kirjoitti...

Miyavin viimeisen Tampereen keikan jälkeen pyörittelen vain silmiäni skenen touhuille. Koko touhu on yhtä draamaa elitistien ja wannabeiden välillä ja sitten siiä yrittää joku sinnitellä näiden välissä.

Minusta oli Ihana ele Miyavilta kehottaa faneja ottaamaan lähimmän ihmisen kädestä kiinni kuin olisimme perhe sillä me ollemme. Meidän kaikkien tulisi miettiä hänen esimerkkiään hetki kauemmin. Tunteja aiemmin lähes käsirysyn partaalla olleet fanit olivat hetken tasavertaisia salissa. En koskaan unohda sitä tunnetta ja hetkeä. Se oli HELVETIN HIENOA!

Mitä väliä sillä on onko joku elitisti tai ernu kun samaan saliin päästään nauttimaan samasta musiikista. ja kun sitä vielä meille TUODAAN TUOMALLA tänne. Ja miten me siitä kiitämme? Luulisin, että jopa artistit itse sikäli kun tälläisesta kuulevat, ja toivon että eivät kuule, ovat ihmeissään.

Eturiviin en mene kuoleman uhallakaan enää erään marraskuun 5. päivän keikan jälkeen. En tule keikalle kärsimään mustelmista, käsirysyistä ja kiljunnasta vaan artistin musiikista ja mitä he ovat luoneet. Se kai PITÄISI olla kaikkien tavoite? Eikö?

Relax people.