Seuraava blogimerkintä on hieman tavallisista eroava, ja siihen olisi hyvä asennoitua sellaisena. Kyseessä on kirjoittajan henkilökohtainen, kolumnin tyylinen teksti, joka EI kuvasta JaME:n normaalia, objektiivista asennoitumista. Teksti on tehty pilke silmäkulmassa ja sen tarkoitus onkin herättää keskustelua sekä hymyä naamaan, eikä sitä tule ottaa liian tosissaan. Toistettakoon vielä kerran: Seuraavan tekstin tarkoituksena ei ole pilkata tai haukkua ketään/mitään, eikä se vastaa JaME:n objektiivisia näkemyksiä.
Tietokoneen formatointi (tietokonebarbapapoille: Kyseessä kovalevyn tyhjennys) on sitten kivaa. Vuosien saatossa kerääntyneet tekstit, tekijänoikeuslakia rikkovat fotograaffit ja Lex Karpelaa kohtaan piruuttaan tehdyt CD-rippaukset katoavat kuin suolistokaasu Saharaan ja sitten itkettää. Kuitenkin kun tälläinen ylenmääräinen kuona ihmisen uudesta parhaasta ystävästä lähtee pois, siinä alkaa kysyä yhtä vähän pohdiskeluakin kaipaavaa kysymystä: Minkä julmetun takia minulla on kovalevy täynnä kuvia Kyosta?
Suunnilleen jokainen nuori on käynyt elämässään fanaattisen fanituksen ensivaiheet, joihin kuuluvat muun muassa asialle täydellinen omistautuminen, lapsenomainen naivismi sekä yleinen hullaantuneisuus jokaisesta pienestä seikasta, joka fanituksen alaan kuuluu. On kyseessä ollut sitten Backstreet Boys tai An Cafe, jokainen on luultavasti käynyt tämän vaiheen läpi. Allekirjoittaneelle tämä kyseinen hullaantuneisuuden multihuipentuma sattui uuden vuosituhannen neljännen vuoden kesänä, jolloin kajareista alkoi soida Dir en greytä.
"Hui olkoon, mikä tämän jumalallisen kitarariffin saa aikaiseksi?" kysyin itseltäni kummaksuen katsellessani yhtyeen nimeä ja siitä eteenpäin tulin kuunnelleksi enemmänkin näitä jumalallisia kitarariffejä.
Piste, johon yritän epätoivoisesti suppealla omaelämäkerrallani hiljakseen päästä on se, miten J-rockin kuuntelijat itse asennoituvat tähän nimenomaiseen populäärikulttuurin alalajikkeeseen johon itse kuuluvat. Tällä hetkellä on periaatteessa olemassa kaksi hyvin selvää vastakohtaa, jotka yleistäen ovat nämä: aikaisemmin kuvaillut, naiivit hyperventiloijaernut sekä uppiniskaiset että yhtyeen nimen väärinkirjoittamisesta raivotautisiksi muuttuvat elitistit. Varmistaakseni etteivät hernepussit lopu kaupoista kesken kaiken voinen huomauttaa etteivät kaikki kuuntelijat näihin kahteen lokeroon mukaudu, ja että jos se sekavihannespussi löytyy jo nyt nenäontelosta, lukeminen kannattaa lopettaa. Huumori on vaikea laji ja sen ymmärtäminen vielä vaikeampi.
Moni elitisti on myös itse käynyt läpi "ernu"-vaiheen, jonka jälkeen on tietyllä tavoin valaistunut ja alkanut mahdollisesti verbaalisesti nöyryyttämään vielä niitä joille kaikki on uutta, innostavaa, kiinnostavaa ja kiihottavaa. Allekirjoittanut ei ole erikoistapaus; vuonna 2004 alkanut innostus muuttui pari vuotta myöhemmin äärimmäiseksi elitismiksi (josta minulla on yhä jonkinasteinen maine tietyissä piireissä) jota olen tosin pyrkinyt pyyhkimään pois reilun vuoden ajan. Jälki piireissä kuitenkin pysyy kuin stigma eikä sitä poisteta, samasta syystä moni tunnettu ernu pysyy ernuna vaikka olisi lakannut täysin koko japanilaisen musiikin kuuntelunkin.
Japanilaisen musiikkimaailman fanikunta ei tietenkään ole ainoa jossa tälläinen varsin vahva jaoittelu on voimassa, esimerkiksi hiphopin kuuntelijoiden joukkiossa on hyvin samanlaista meininkiä. Kuitenkin J-rockissa nämä ääripäät tuntuvat kärjistyvän ja vahvistuvan enemmän kuin missään muussa populaarikulttuurin alalajissa. Yksi syy tähän on kenties se, että piirit ovat kaikesta huolimatta hyvin pienet. Kun samaan tilaan laittaa viikko sitten musiikkiin tutustuneen aloittelijan joka kiljuu roudarin saapuessa lavalle ja vuosien hardcore-kuuntelijan joka keikan aikana ainoastaan nyökkää hyväksyvästi bändille, soppa on valmis syntymään. Muissa musiikin aloissa ryhmittymät tuntuvat vaihtuvan hyvin suuresti jo bändienkin kesken; moni vanha hoppari ei kuuntele 50 centiä eikä moni uusi ole kuullutkaan Jurassic 5:sta. J-rockissa juuri pienimuotoisuuden vuoksi jokainen on luultavasti kuullut sellaiset tuntemattomuudet kuin Dir en grey, MUCC, the GazettE, X Japan, An Cafe sekä Malice Mizer.
On vaikea vieläpä sanoa kumpi osapuoli olisi enemmän oikeassa. Henkilökohtaisesti arvostan enemmän "nyökyttelijöitä" kuin tärykalvoni lukkoon kirkujoita, mutta kyseessä on jälleen kerran mielipideseikka. Harmillista kyllä kaikenhyväksyvään ilmapiiriin harva pystyy kulkemaan menemällä suoraan harmoniaan kulkematta elitistiruudun kautta.
Miten sitten yleisesti voisi parantaa kahden ryhmittymän myrkyttämää ilmapiiriä? IRC-Gallerian yhteisöistä tai erilaisista foorumeista sanaharkkoja tuskin voi mitenkään saada pois, eikä välttämättä pitäisikään saada, mutta kenties bändien keikoille voisi laittaa keskelle pienen verkkoaidan jonka toiselle puolelle astuisi old school -posse ja toiselle puolelle uusiofanit?
Sarkasmi on vielä vaikeampi laji kuin huumori.
Matias "Wainamoinen" Puro
Tietokoneen formatointi (tietokonebarbapapoille: Kyseessä kovalevyn tyhjennys) on sitten kivaa. Vuosien saatossa kerääntyneet tekstit, tekijänoikeuslakia rikkovat fotograaffit ja Lex Karpelaa kohtaan piruuttaan tehdyt CD-rippaukset katoavat kuin suolistokaasu Saharaan ja sitten itkettää. Kuitenkin kun tälläinen ylenmääräinen kuona ihmisen uudesta parhaasta ystävästä lähtee pois, siinä alkaa kysyä yhtä vähän pohdiskeluakin kaipaavaa kysymystä: Minkä julmetun takia minulla on kovalevy täynnä kuvia Kyosta?Suunnilleen jokainen nuori on käynyt elämässään fanaattisen fanituksen ensivaiheet, joihin kuuluvat muun muassa asialle täydellinen omistautuminen, lapsenomainen naivismi sekä yleinen hullaantuneisuus jokaisesta pienestä seikasta, joka fanituksen alaan kuuluu. On kyseessä ollut sitten Backstreet Boys tai An Cafe, jokainen on luultavasti käynyt tämän vaiheen läpi. Allekirjoittaneelle tämä kyseinen hullaantuneisuuden multihuipentuma sattui uuden vuosituhannen neljännen vuoden kesänä, jolloin kajareista alkoi soida Dir en greytä.
"Hui olkoon, mikä tämän jumalallisen kitarariffin saa aikaiseksi?" kysyin itseltäni kummaksuen katsellessani yhtyeen nimeä ja siitä eteenpäin tulin kuunnelleksi enemmänkin näitä jumalallisia kitarariffejä.
Piste, johon yritän epätoivoisesti suppealla omaelämäkerrallani hiljakseen päästä on se, miten J-rockin kuuntelijat itse asennoituvat tähän nimenomaiseen populäärikulttuurin alalajikkeeseen johon itse kuuluvat. Tällä hetkellä on periaatteessa olemassa kaksi hyvin selvää vastakohtaa, jotka yleistäen ovat nämä: aikaisemmin kuvaillut, naiivit hyperventiloijaernut sekä uppiniskaiset että yhtyeen nimen väärinkirjoittamisesta raivotautisiksi muuttuvat elitistit. Varmistaakseni etteivät hernepussit lopu kaupoista kesken kaiken voinen huomauttaa etteivät kaikki kuuntelijat näihin kahteen lokeroon mukaudu, ja että jos se sekavihannespussi löytyy jo nyt nenäontelosta, lukeminen kannattaa lopettaa. Huumori on vaikea laji ja sen ymmärtäminen vielä vaikeampi.
Moni elitisti on myös itse käynyt läpi "ernu"-vaiheen, jonka jälkeen on tietyllä tavoin valaistunut ja alkanut mahdollisesti verbaalisesti nöyryyttämään vielä niitä joille kaikki on uutta, innostavaa, kiinnostavaa ja kiihottavaa. Allekirjoittanut ei ole erikoistapaus; vuonna 2004 alkanut innostus muuttui pari vuotta myöhemmin äärimmäiseksi elitismiksi (josta minulla on yhä jonkinasteinen maine tietyissä piireissä) jota olen tosin pyrkinyt pyyhkimään pois reilun vuoden ajan. Jälki piireissä kuitenkin pysyy kuin stigma eikä sitä poisteta, samasta syystä moni tunnettu ernu pysyy ernuna vaikka olisi lakannut täysin koko japanilaisen musiikin kuuntelunkin.
Japanilaisen musiikkimaailman fanikunta ei tietenkään ole ainoa jossa tälläinen varsin vahva jaoittelu on voimassa, esimerkiksi hiphopin kuuntelijoiden joukkiossa on hyvin samanlaista meininkiä. Kuitenkin J-rockissa nämä ääripäät tuntuvat kärjistyvän ja vahvistuvan enemmän kuin missään muussa populaarikulttuurin alalajissa. Yksi syy tähän on kenties se, että piirit ovat kaikesta huolimatta hyvin pienet. Kun samaan tilaan laittaa viikko sitten musiikkiin tutustuneen aloittelijan joka kiljuu roudarin saapuessa lavalle ja vuosien hardcore-kuuntelijan joka keikan aikana ainoastaan nyökkää hyväksyvästi bändille, soppa on valmis syntymään. Muissa musiikin aloissa ryhmittymät tuntuvat vaihtuvan hyvin suuresti jo bändienkin kesken; moni vanha hoppari ei kuuntele 50 centiä eikä moni uusi ole kuullutkaan Jurassic 5:sta. J-rockissa juuri pienimuotoisuuden vuoksi jokainen on luultavasti kuullut sellaiset tuntemattomuudet kuin Dir en grey, MUCC, the GazettE, X Japan, An Cafe sekä Malice Mizer.
On vaikea vieläpä sanoa kumpi osapuoli olisi enemmän oikeassa. Henkilökohtaisesti arvostan enemmän "nyökyttelijöitä" kuin tärykalvoni lukkoon kirkujoita, mutta kyseessä on jälleen kerran mielipideseikka. Harmillista kyllä kaikenhyväksyvään ilmapiiriin harva pystyy kulkemaan menemällä suoraan harmoniaan kulkematta elitistiruudun kautta.
Miten sitten yleisesti voisi parantaa kahden ryhmittymän myrkyttämää ilmapiiriä? IRC-Gallerian yhteisöistä tai erilaisista foorumeista sanaharkkoja tuskin voi mitenkään saada pois, eikä välttämättä pitäisikään saada, mutta kenties bändien keikoille voisi laittaa keskelle pienen verkkoaidan jonka toiselle puolelle astuisi old school -posse ja toiselle puolelle uusiofanit?
Sarkasmi on vielä vaikeampi laji kuin huumori.
Matias "Wainamoinen" Puro
Tekstit
14 kommenttia:
Amen to that.
[noora]
yea.. Ihan mukava ajatus tämä kolumni.. :>
damn, kirjoittajallahan on jo kulttilegenda Suomen J-rock-fanikannan keskuudessa, keikoilla bongataan wainaa, lutkaa, kissamiestä sun muuta 8DDD~
mutta, jutussa oli jopa asiaa, kiitos siitä! Ei auta kun toivoa, että toiset ihmiset eivät lokeroi minua ernuksi tai elitistiksi.. ;>
Haha :'D
Loistava idea toi, tärykalvot halki kirkuvat lapsoset omalle puolelle salissa <3
Kiva ajatus tää kolumni :3
ah, niin monen pitäs lukea tää.
tää oli oikeasti hyvä ja miellyttävää luettavaa :]
Ihan asiaa tästä kyllä bongasin. Olisi hauska nähdä ne stereotyyppisimmät ernujen/elitistien ominaisuudet erilleen jaoteltuina. Kovalevyni on täynnä Kyon kuvia [hei, joitain niistä en taatusti löytäisi enää myöhemmin! :D] ja kiljun omatkin korvat lukkoon keikoilla, mutta en silti tunne itseäni ernuksi millään lailla... Toisaalta taas luulen itse tunnistavani ernun kuin ernun vain yhdellä vilkaisulla, ja tässä taas ennakkoluulot loistaa. Ehkä se raja kuitenkin menee siinä, minkä toisella puolella ei enää osata ajatella järkevästi idolinsa suhteen.
Noista "tärykalvot lukkoon kirkujista" ja "nyökkäilijöistä" sanoisin vielä sen verran, että minusta ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat ovat bändin kannalta parempi vaihtoehto. Okei, ehkä se tosiaan on lapsellista ja noloa kirkua hysteerisenä roudarille, mutta ei varmaan bändillä olisi kovin menevä fiilis jos sali olisi täynnä laimeita paikallaan tapittavia ihmisiä, joiden käsitys keikkakäyttäytymisestä olisi kevyt päännyökytys aina silloin tällöin. :D
hahahha. vote for that.
Oli ihana huomata lukiessa, kuinka nuo perusernun kuvaukset vieläkin aiheuttivat hampaitten kirskumista ja teki mieli huomauttaa, että nehän erottaa muista jo ihan pukeutumisenkin perusteella. Jrock-maailmasta hieman vetäytyneenä luulin jo siirtyneeni elitismistä siihen harmoniaan, jossa muitten kuuntelijoitten iällä tai älykkyysosamäärällä ei ole minulle enää mitään väliä, kun kadulla vastaantulevat kissankorvailijat eivät enää herättäneet minussa mitään reaktioita. No jaa.
Mielenkiintoista oli myös kuulla, että jrock-fanien keskuudessa on joitain tunnistettavia elitistejä. Itse kun en ole käynyt ikinä missään miiteissä ("lol liian lapsellista mulle eikä tollanen edes kiinnosta") tai muutenkaan hengannut samaa musiikkia kuuntelevissa porukoissa, niin enpä tiennytkään.
Lopuksi vielä lisäisin sen, että itse kunnioitan eniten sellaista fania, joka, vaikka olisikin elämässä juuri sitä suurinta ihqutus-kautta, pitää tietyssä määrin asiat itsellään. Joskus kannattaa miettiä mikä sitten myöhemmin hävettää oikein olan takaa.
Ai niin, ketään ei tietenkään erota kenestäkään oikeasti pukeutumisen perusteella, joten ei kannata vetäistä siitä palkokasvia nenään. On vain jännä huomata, miten syvällä minussakin nuo ennakkokäsitykset istuvat.
Hienoa, että tuot näitä juttuja esille, ihan oikeita asioita. Asioita joista liian harvalle voi puhua, ilman että ne vetää melonin nenään.
Eniten itseä inhottaa kritiikin ja avoimen keskustelun puute jrock piireissä, toisaalta myös kuuntelijakunnan nuori-ikä, joka todellakin on suoraan verrannollinen tuohon ensimmäisenä mainittuun asiaan.
Piirit on rassaavan vaikeita päästä sisälle ja ihmiset haluaa näyttää niin eriltä, että kaikki näyttää samalta on edelleen mulle päälimmäisimpiä asioita jotka suoraan sanoen vaivaa koko touhussa.
Olisi mahdottoman mukava olla ja puhua ihmisten kanssa jrockista ja tuntea enemmän tyyppejä, jotka kuuntelee, mutta juurikin edellämainitut asiat ainakin itseltä blokkaa melkeen koko touhua, mikä on sinänsä turhauttavaa, kun jostakinhan se on pakko aloittaa se tutustuminen, jos ei kaveripiiriin tosiaan kuulu ainuttakaan jrockin kuuntelijaa.
Itse olen vain ehkäpä vanhus näissä piireissä enkä aloittanut teininä kuuntelemaan ko. musiikkityyliä, siksi koko touhu onkin ehkä itselleni käsittämätöntä, kun oma samantapainen fanaattinen käytös oli kohta 10 vuotta sitten ja kohdistui Hansoniin 8D
Todellakaan taaskaan ei ole yleistämisen paikka, olen saanut muutaman todella upean tuttavuuden näistä piireistä vaikka etsiminen olikin.
Jonotuskäyttäntö ja keikkakäyttäytyminen on jotenkin omasts mielestä käsittämättömän lapsellisia.
En voi olla tuntematta myötähäpeää, kun teinit tappelee jostain laulajan pyyhkeen palaisesta.
Mm. dirujen keikalla tuli olo, että yleisö ja bändi soti täydellisesti keskenään.
Porukka suhtautui bändiin kuin teinitytöt backsrteet boyssiin aikanaan, vaikka tyypit laulaa päiden katkomisesta ja kuolemasta.
Hui hai..voisin jauhaa koko asiasta niin paljon.
On niin paljon huonoja kokemuksia keikkakäyttäytymisestä ja nuorista jotka alkaa suurin piirtein itkemään jos haukkuu Rukin englanninääntämystä, mutta ei ne sentään saa itseä lopettamaan hyväksi todetun musiikin kuuntelua.
Kyllä me kaikki kasvetaan.
ah, allekirjoitan melkeinpä täysin edellesin kommentoijan viestin - love ya! :D
käytän tästä koko jrock-jutusta sanaa "ilmiö", koska sitä se minulle on... onhan se ollut orastavalla alulla jo useita vuosia, mutta yhtäkkiä koko homma vaan räjähti näihin mittoihin missä nyt ollaan... ja ottaen huomioon fanikannan keski-iän, vähän pelottaa näin "vanhempaa" se, että kun se teini-iän hysterian ja fanituksen kohde kasvaessa jää taka-alalle, niin mitä tapahtuu j-rockille suomessa? vaikka uusia faneja tulee, en voi välttyä miettimästä, tuleeko niitä niin paljon, että tästä ilmiöstä kasvaisi uusi ala-kulttuuri (vai miksi sitä nyt voisikaan kutsua)...
ja noista "ernuista" sun muista... sitähän se tuossa iässä monesti kai on. ollaan itse niin jotain ja tehdään se paremmin kuin muut. ei ne eroa niistä 90-luvun lopun teinipunkkareista juuri millään tavalla. ikätovereista se voi olla ärsyttävää tai sitten löytyy niitä tosi cooleja skenejulkkiksia, mutta (vaikka en mikään ikäloppu olekaan) näin vähän vanhempana niille tyytyy lähinnä hymähtelemään (ja okei, joskus kyllä pääsee naurukin).
kiitos tästä :D
AAMEN.
Voi Matias Matias, tekstisi sykähdyttävät aina yhtä ihanasti ja kamalasti, kirjoitit sitten mistä hyvänsä. Tämä oli nyt kuitenkin äärimmäisen tuttu ja läheinen aihe, joten taidanpa sanoa suosikikseni kirjoitustesi joukosta.
Itse olen kulkenut tietä ernu - harmonia - elitismi. :'D Lienen siis poikkeustapaus - ja vieläpä varsin ikävällä tavalla! Rasitin esimerkiksi itseäni luvattoman paljon eilen Animeconissa hymähtelemällä Mana-kengissään polvet edellä hoippuville ilmeisesti jollain tapaa liikuntarajoitteisille ernuille, jotka kailottivat olevansa Dir en greyn laulajan Gackton faneja - kädessä tietenkin halinkerjäyskyltti.
Ärsytän itseäni suunnattomasti, kun päden vanhasta j-rockista, muille täysin neverheard-bändeistä, j-rockareiden keskinäisistä ystävyyssuhteista, tietyistä levy-yhtiöistä ja niin edelleen ja niin edelleen.
Miksi minun täytyy aina yrittää saada kaikki huomaamaan, miten paljon tiedän aiheesta, miten paljon minulla on ernustalkkereita, kuinka monta vuotta olen kuunnellut j-rockia...? Varmaankin siitä samasta syystä kuin halusin silloin vuosia sitten kaikkien huomaavan, miten kovin ___erilainen____ olen.
Eipä tässä ole tainnut mikään muuttua näiden vuosien varrella, ilmenemismuoto vain on vaihtunut.
Harmony, where were you again?
Ärsytän itseäni suunnattomasti, kun päden vanhasta j-rockista, muille täysin neverheard-bändeistä, j-rockareiden keskinäisistä ystävyyssuhteista, tietyistä levy-yhtiöistä ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta eihän laajassa tietotasossa tai sen jakamisessa ole mitään väärää, erilaisesta musiikkimausta nyt puhumattakaan.
Huolettomin vaihtoehto olisi kai tykätä kauan sitten hajonneiden tai muuten vaan tuntemattomien bändien sijaan niistä kuumimmista suosikeista... eipähän kukaan veikkaisi nirsoilevaksi elitistiksi, joka tahallaan välttelee listahittejä vaikuttaakseen erityisen undergroundilta.
Itse olen varmaankin kulkenut tätä kultaista keskitietä nyt useamman vuoden ajan. On totta, että suosikkeihin kuuluu näiden "suosittujen massabändien" ohella myös muutamia suomalaiselle "perus-j-fanille" hieman vieraampia bändejä, mutta kaiken kaikkiaan olen pitänyt suuni suhteellisen tukossa tilanteessa kuin tilanteessa. Näytän muutenkin ulkonäöltäni harvinaisen normaalilta, niin on siinä tullut ihmettelyä useammankin kerran, kun olen porukalle paljastanut kuuntelevani pääasiassa j-musiikkia.
Itselläni ernu-elitisti-vaihe oli hassulla tavalla täysin samaan aikaan. :D Sellainen ei varmaan olisi mahdollista enää nykyään. Muutenkin käsite "elitistmi" on saanut uusia ulottuvuuksia... Vielä nelisen vuotta sitten esimerkiksi elitismi-asteesi oli verrannollinen aitojen j-levyjesi määrään. Nykyään kun tuo levyshoppailu on niin helppoa, niin puhutaan mm. Japanin-matkojesi lukumäärästä.
eihän laajassa tietotasossa tai sen jakamisessa ole mitään väärää
Olen samaa mieltä, mut jos siitä paistaa päteminen, se saattaa olla rasittavaa. Onneton yritys tuntea ittensä paremmaksi kuin muut. Jos ei tiedä bändistä niin paljon kuin toinen, ei se tee huonompaa fania/musiikin kuuntelijaa.
Onhan näitä "faneja" jotka ihkuttaa bändin tyyppejä ja luulee tietävänsä kauheasti lempibändistään ja silti oikeasti tietävät vain idolinsa kengänkoon.. silloin saattaa kyllä tehdä mieli näpäyttää vähän :D
Ite en tiedä juuri mitään bändeistä mitä kuuntelen. Henk.koht. mulle on ihan sama jos joku haluaa päteä, jos tuntee itsensä tärkeäksi silleen, niin siitä vaan, mut en kyllä jaksais kuunnella luentoa jostain psc:n historiasta tms.
Anteeksi matias tämmöinen mattimyöhäinen kommentointini, lupasin kuitenkin kommata, joten sainpahan aikaiseksi..
Löit ihan ällikällä tällä kolumnilla, niin sen yllättävällä ilmestymisellä, kirjoituksen terävyydellä, hyvillä huomioilla kuin myös sisällöllisellä rikkaudella :) Paras lukemistani teksteistäsi ehdottomasti.
Oma ernuaika tuntuu kovin kaukaiselta ajalta. Olin vielä niiden joukossa jotka coneihin pukeutuivat goottilolitaksi 'naamiaisasuna', koska niitä ei kävellyt vastaan arkipäivänä kadulla täydessä tyllingissä.. Keikoilla olen aina ollut energinen, mutta nykyään hysteria jo keikkasalin ulkopuolella kadulla kohottaa vain toista kulmaa ja hymähdyttää. Ehkä hiukan nolottaa. Kaikki tietysti tyylillään, mutta jrockin 'ilmiöön' kuuluva massafanitus olisi joskus kiva nähdä järkevimmmissä mitoissa.
Onko se nyt sitten artistin kannalta hyvä vai huono että sali on täynnä ihmisiä, jotka eivät ole ennen keikkaa bändistä kuullutkaan. Huudatetaan bändin jäsenten nimiä niin vastauksena on nolo hiljaisuus.. mutta toisaalta taas hienoa että keikat myyvät ja artistit saavat ansaitsemansa rahat tänne raahautumisesta.
Matias, lisää tämmöistä <3
Lähetä kommentti