Silmäsi katsovat lasittuneena ja selkäpiitäsi pitkin kulkee kylmiä väreitä. Erilaiset tunteet kulkevat läpi ajatuksiesi ja aivosi endorfiinipesäkkeet alkavat olemaan pikkuhiljaa tyhjät. Kyllä, se on totta. Lempiartistisi saapuu keikalle Suomeen.
Seuraavaksi tulevatkin jo tärinät kun keikkalippujen myynti alkaa puolen tunnin kuluttua eikä Internet tunnu taaskaan toimivan kunnolla vaan jää jumiin kokoajan. Lisäksi jostakin kumman syystä Tiketti tuntuu heittävän sinut jonon hännille. Taisteltuasi kuin kunnon spartalainen paperinpalasi edestä, alkaa taas uusi hurmiollinen hetki kun olet varma että sinä todellakin pääset paikan päälle. Siihen on tosin vielä aikaa ja millä aikaa paremmin kuluttaisikaan kuin kuuntelemalla kyseisen artistin levyjä läpi sadatta kertaa, samalla kokeillen kymmenettä vaatepartta jos se täydellinen keikka-asuste vihdoin ja viimein löytyisi. Look good - feel good. Mukavuus ja käytännöllisyys on toissijaista.
Keikkapäivä kajahtaa kukon kiekauksesta käyntiin. Blippo-Tokyokan-Tavastia -akselille linnoittautunut ryhmittymä liikkuu kohteesta A kohteeseen B rivakasti ja hölpöttäen niitä näitä niistä ja näistä, suurimmilta osin laulajan haarojen täytteestä. (Huom! Tämä perustuu kokemukseen) Jonotusnumero on taas niin hanurista että on pakko kiilata parisenkymmentä paikkaa eteenpäin ja toivoa ettei kukaan huomaa mitään. Kolme tuntia hektistä jonotusta edessä, josta noin kaksi tuntia kuluu "vessassa", eli juuri aikaisemmin mainitulla kolmioakselilla tai eri kohdassa jonoa, missä voi jutella rauhassa kaverille.
Vihdoin sisällä! Urpon turvamiehen turhat jaarittelut voi jättää väliin - nyt ollaan perkele sotatantereella eikä missään teekutsuilla! Kamat nopeasti narikkaan ja sitten tönimään muita ihmisiä, pitäähän sitä tuliaisia saada. Tästä kuitenkin alkaa vasta kunnon taistelu, reilu tunti keikan alkamiseen eikä vielä olla kuin viidennessä rivissä. Eihän itsensä vakavasti ottava fani voi tyytyä vähempään kuin kahteen ensimmäiseen riviin, eihän? Erinäiset "hurraa!" ja "pane mua!"-huudot kuuluvat ilmassa kun roudari kantaa vahvistinta lavalle. Tukahduttavan kuuma, mutta nyt erotetaan jyvät akanoista: J-rock -keikat ovat kestävyyslaji. Artisti hyppää vihdoin lavalle, joten nyt voi ihan luvalla rynniä eteenpäin ainakin muutaman rivin verran. Mitäs menivät eturiviin, jos eivät kestä painetta! Mutta kun ei niin ei. Taas jokin urpo on edessä, ja kaiken lisäksi hän taitaa olla joku semmoinen "feikki" kun ei kerran mukana hypikään vaan katselee keikkaa paikoiltaan. Tuollaisille tyhjäntoimittajille ei tarvitse hyvää paikkaa säästää, eli pientä tönimistä kyynerpäällä ja johan ollaan metrin lähempänä idolia. Seuraava urpo saa tuomionsa liiasta pituudestaan - kyllä ne pitkät saavat mennä taakse kun kerran ovat... pitkiä. Pieni tönäisy oikealla hetkellä ja johan pääsee luikahtamaan väliin. Tuttua toimintaa sinulle? Toivottavasti ei.
Ihmeellisen usein keikoilla muilla ihmisillä ei ole väliä sille bilettävälle jiiruhuurulle. Ennenkuin vieressä oleva ihminen pyörtyy paikoilleen, kaikki muu ympärillä tapahtuva unohdetaan. Ymmärrettävää on, ettei sen lempiyhtyeen soittaessa hirveästi riitä mielenkiinto tsekkailemaan jokaista ympäröivää ihmistä, mutta se olisi hyvin suositeltavaa edes välillä. Moshatessa hiukset lentävät toisen suuhun, hyppiessä tönii jotakuta selkään, pirunsarvien heiluessa joku saa käsivarresta takaraivoonsa. Nämä ovat "pakollisia" huonoja asioita länsimaalaisessa keikkakulttuurissa eikä niitä voi millään saada pois tästä scenestä, mutta niitä voi rajoittaa ja yrittää hallita edes hieman omalta osaltaan.
Olen todistanut myös päinvastaista, erittäin lämpimää käytöstä keikoilla. Muun muassa viimeksi käydessäni Tavastian riennoissa eräs tyttö katsoi minua huolestuneena ja kysyi vointiani, vaikka itsestäni tuntuikin aivan hyvältä. Viittä minuuttia myöhemmin lähdin huonovointisena pois ihmismassasta rauhoittumaan, sillä nestevajaus ja kuumuus ottivat voimille. Samalla keikalla eräs toinenkin oli katsomassa tuttavani perään, kun hän alkoi huonovointiseksi.
Tälläistä toimintaa kuitenkin tapahtuu harmillisen harvoin vaikka se on hyvin tervetullutta, useammin saa lukea murtuneista kylkiluista, mustelmista sekä pyörtymisistä. Jokaisen maan keikkakulttuuri on jollakin tapaa erilainen, mutta jollakin tapaa huolestun, kun luen Arthur C. Clarken 2001 - Avaruusseikkailu -kirjaa, ja epilogin apinaihmisten käyttäytyminen tuo mieleen erehdyttävästi keikkakulttuurin. Se ei ole kovinkaan hyvä asia.
Nyt yhtye on kuitenkin lähtenyt lavalta ja kotimatka alkaa, jolloin syntyy keskustelu keikasta. Harmillisen usein homma menee toiseen kahdesta vaihtoehdosta, joista kumpikaan ei ole välttämättä se paras sekä rehellisen kriittinen vaihtoehto.
Suomessa on tunnetusti kaikki keikka-asiat menneet päin peräaukkoa. Joko ne ilkeät järjestäjät eivät ole olleet vääryyksien aikaan paikalla tuomitsemassa tai ne pirulaiset ovat antaneet huonon jonotusnumeron. Keikkailijat ovat käyttäytyneet huonosti, sää on ollut kauhea tai itse keikalla kaikki on mennyt pieleen artistista ilmankiertoon. Suomalainen perussynkkyys iskee aina kun löytää jotakin valitettavaa, on kyseessä sitten keikan alkaminen tunnin myöhässä tai se, että aamulla tuli otettua väärät sukat jalkaan.
Valittajille yleensä riittääkin mikä tahansa asia kunnon nipotukseen ja koko musiikkimaailman haukkumiseen sekä pahimmassa tapauksessa boikotoimiseen. On kerran tullut sellainenkin tapaus nähtyä missä eräs henkilö lopetti koko yhtyeen kuuntelemisen koska keikka oli järjestetty huonosti. Valittajat ovat yleensäkin varsin pieni joukkio, mutta sitäkin äänekkäämpi ja he pitävät huolen että heidän asiansa kuullaan ja vääryytensä tulevaisuudessa korjataan. Itsekin kuulun osittain tähän ryhmittymään, tosin pyrin siihen vain jos keikassa on jotakin oikeasti kritisoitavaa.
Koska valittajat eivät loppujen lopuksi täytä suurta osaa keikkaväestä, niin ketkä siellä keikalla sitten muuten oleskelevat? Normaalit fanit, jotka tykkäävät musiikista ja haluavat pitää hauskaa. Ikävä kyllä, joillekin faneille tuntuu kelpaavan mikä tahansa. Olen muutamiakin kertoja miettinyt, kuinka monelle ihmiselle tuntuu riittävän että vajaan 40€ paperilapun vastineeksi edes näkee artistin, unohtaen kaiken mahdollisen kritisismin yhtyeestä sinä iltana. En ole elämäni aikana ollut kovinkaan aktiivinen keikkailija, mutta olen käynyt yhdessä jos kahdessakin bändi-illassa, joissa äänentoisto tai muusikoiden taso on ollut niin alhainen että lippurahojen takaisinpyyntö on käynyt mielessä. Silti näilläkin keikoilla oli omat faniryhmittymänsä, jotka siirtävät kaiken kritiikin keikan järjestäjille tai paikan henkilökunnalle. Jos joku sattuu miettimään, niin nämä eivät ole olleet japanilaisten artistien keikkoja. Kuitenkin tälläinen "ei nyt valiteta kun kerran ollaan saatu ne tulemaan Suomeen"-fiilis on omituisen yleinen. Jos valitettavaa on, se pitäisi saada sanoa ilman että joutuu selittämään kymmenelle muulle fanille miksi puhuu negatiivisesti keikasta.
Kritisoidessani erästäkin keikkaa ensimmäiset vastaukset olivat tasoa "Etkö jaksa muuta kuin valittaa?" sekä "Jos ei tykkää ei tarvitse kuunnella". Myöhemmin tuli sitten järkevämpääkin keskustelua aiheesta, mutta se ei muuta tosiasiaa että joidenkin ihmisten seurassa sitä jumalallisen sixpackin omaavaa muusikkoa ei saa millään lailla kritisoida ilman että pelkää joutuvansa seuraavan drive by -ammunnan kohteeksi. Puhtaan, rehellisen kritiikin pitäisi aina olla tervetullutta eikä hyvä fani ole naiivin hyväksyvä kaikelle mitä tarjotaan, vaan osaa muodostaa negatiivisenkin mielipiteen jos jokin asia ei oikeasti miellytä.
Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, keikkaa seuraa uusi ja virheet uusitaan ikävän usein. Kolumni lähenee päätöstään, joten voisi sitä kai ihmisten rauhoittamiseksi sanoa, etteivät (taaskaan) kaikki näin toimi, mutta hyvin ja iloisesti toimivista keikkailijoista on paha kirjoittaa mitään järkevää tai sellaista, josta joku voisi kenties ottaa opiksikin kun sen seuraavan yhtyeen ilta lähenee. Kaikille olisi kuitenkin parempi, jos ihmiset oppisivat käyttäytymään rennommin ja - sen yhden ristiinnaulitun hemmon sanoin - ajattelemaan muita.
Lopuksi voisi vaikkapa listata "parhaita" asioita keikkakulttuurissamme:
1. Jonotus. Kolme tuntia on liian vähän ja kolme tuntia on liikaa. Lisäksi jonottajista osa ei edes oikeasti halua jonottaa, vaan haluavat pitää paikan jonossa ja kadota jonnekin teille tuntemattomile.
2. Fanitytöt. Roudarille kiljujat, eturivistä verisesti taistelevat, etuilevat ja ylimieliset pikkunaiset (Ja kyllä, olen äärimmäisen seksistinen tässä tapauksessa. Cry mich eine river, truth is the truth.)
3. RYYNTÄYYYYS! Jos sodat käytäisiin vielä miekoin ja kilvin, J-faneista saisi kenties koko armeijan parhaan rykmentin.
4. Egoismi. Allekirjoittanut mukaanlukien nykynuoriso tuntuu kuuluvan "kaikki mulle heti nyt"-sukupolveen, jossa ainoastaan omalla itsellään on väliä.
5. Puhdas järki. Monet jäävät sinne puristuksiin miltei pyörtymiseen asti, pukeutuvat järjettömästi keikkaa ajatellen, eivät tunne omia rajojaan ja näin edelleen. Puhtaalla maalaisjärjellä säästyttäisiin monilta haavereilta keikoilla.
Matias "Wainamoinen" Puro
Silmäsi katsovat lasittuneena ja selkäpiitäsi pitkin kulkee kylmiä väreitä. Erilaiset tunteet kulkevat läpi ajatuksiesi ja aivosi endorfiinipesäkkeet alkavat olemaan pikkuhiljaa tyhjät. Kyllä, se on totta. Lempiartistisi saapuu keikalle Suomeen.
Tekstit
18 kommenttia:
hehhee... miayvin keikalla ainakin oli sellasia fanityttöjä (taidan itsekkin olla) ;DD
Erittäin viihdyttävää ja suurelta osin aivan totta! Monet keikat kolunneena olen nähnyt äärimmäisen fanituksen niin hyvät, kuin huonot puolet. On kannettu tajunsa menettäneitä, paikkailtu kolhittuja jäseniä, lohduteltu hysteerisesti itkeviä faneja keikan jälkeen, kun kaikki on ohi. Toisaalta on jaettu suuri onni idolin vihdoinkin seisoessa vain metrien päässä lavalla, valmiina rokkaamaan sukat rullalle!
Itselleni suuri "ymmärrys" fanaattisia fanittajia kohtaan syntyi Dir en greyn Tavastian keikoilla. Käsittämätön hurmio täytti sydämen bändin esiintuloa odottaessa, kyyneleet valuivat, kun he vihdoin saapuivat eikä edes tajunnut huutavansa, millään muulla ei ollut väliä; tätä varten oli kaikki edeltävä elämässä tapahtunut!
Niin... siltä se tuntui ja vieläkin pulssi kiihtyy noita keikkoja muistellessa.
Ymmärrän nyt kaikenlaista keikkakäyttäytymistä, ei ole oikeaa tapaa fanittaa, se on henkilökohtainen, lähes intiimi sieluntila, johon muilla ei ole sanomista.
Jos nyt jotain voisi parantaa, niin toiset voisi ottaa huomioon vähän paremmin. Ei se Kyon, Rukin tai Mikarun vesipullo NIIN tärkeä ole, että pitää joku muu talloa jalkoihinsa.
Piti vaan sanoa, että "keep up the good work!" waina! \,,\
Juuripa näiden apinaihmisten (osuvasti nimetty) takia olen suosiolla jättänyt harmittavan monta keikkaa välistä koska pienikokoisena siellä tulee turpaan. Eikä siinä juuri pääse bändistä nauttimaan kun joku repii hiuksista (koettu), kiljuu korvaan (nimimerkillä vieläkin tinnittää) tai muuten vaan yleisesti perseilee. Jos nyt vähän saan tässä ikärasismia harrastaa niin näillä nuorilla neiti-ihmisillä ei ole mitään hajua edes jonkinlaisesta käyttäytymisetiketistä. Olen monella rankemmankin musiikin keikalla käynyt, joista nämä OMGKYOKAWAII eliöt puuttuvat ja sieltä on voinut sentään lähteä hymyissä suin eikä erinäisiä ruumiinosia pidellen tuskainen ilme naamalla "mä oon ihan täynnä mustelmia". Kiitos tästä kerrassaan asiallisestä tekstistä sinulle Herr Matias.
"2. Fanitytöt. Roudarille kiljujat, eturivistä verisesti taistelevat, etuilevat ja ylimieliset pikkunaiset (Ja kyllä, olen äärimmäisen seksistinen tässä tapauksessa. Cry mich eine river, truth is the truth.)"
Muistanpa erään fanipojan, joka hakkasi minua tehokkaasti vatsaan, kylkeen ja kaikkialle muuallekin, työnsi, tuuppi ja raivosi välispiikkien aikana, kun kuvitteli, että yritin viedä hänen paikkansa. Mikä ei, tarpeetonta ehkä mainita, ollut aikomukseni ollenkaan. Mutta joo, kyllähän nämä raitasukkakawaiinekoneko sekopäät joille on tarpeellista repiä päitä ja rikkoa tärykalvoja ovat yleensä tyttöjä.
Mielenkiintoista minusta oli se, mitä kerran joku sanoi jollakin keskustelupalstalla, kun käski vertaamaan suomalaista keikkakulttuuria amerikkalaiseen, jossa väkivaltaa on vielä tuplasti enemmän. Tämä osoitti minusta jo sellaista asenteen kieroutumista, kun täytyy lähteä puolustelemaan omaa eläimellistä käytöstä tuolla tavalla.
Mutta toisaalta myös ymmärrän valtaisaa hurmiota, kun kaikki mahdolliset nesteet virtaavat läpi suonien, sydän jyskyttää ja se lempibändi on vain sen yhden oven päässä sinusta. Väkivalta kuitenkin aina väärä ratkaisu ja vieressä olevasta pitäisi pitää edes jonkunlaista huolta.
Myös tuo kritiikittömyys on alkanut häiritä minua. Muistan kun kommentoin ystävälleni GazettEn lavaesiintymistä tahmeaksi, kun side yleisöön alkoi syntyä vasta encoren puolella ja sain vastaukseksi varsin myrkyllisen katseen. Toivoakseni myös bändiä saisi kritisoida, jos kritisoitavaa on.
Hienoa tekstiä jälleen, Matias. Keep up the good work! Jos sitä kritiikkiä saa sinullekin antaa, niin alkaa + verbin perusmuoto, kiitos... (Ei siis "alkavat olemaan", vaan "alkavat olla".)
Tästä kolumnista tuli melkein ahdistunut olo. Miten tässä taas uskaltaa Kaguraan lähteä...? Olin jo onnellisesti unohtanut, mitä on edessä, kun olin harhaisesti kuvitellut keikassa olevan kyse lähinnä esiintyjästä. Onneksi nyt tulin järkiini ja tajusin, että yleisöähän sinne taas mennään varomaan sellaisella intensiteetillä, että hyvä, jos bändiä ehtii vilkaistakaan. Ihana valaistumisen tunne.<333
Itse olen onnekseni saanut keikoilla apua aina tarvittaessa ja ympärilläolijat ovat olleet hyviä kanssaihmisiä mm. viuhkojensa kanssa, kun on meinannut tytöltä mennä taju...
Joskus toisaalta on tullut nähtyä sellaisiakin tilanteita, joista jaksan suutahtaa vieläkin. Kerran eräs ystäväni pyörtyi keikan jälkeen Tavastian narikan lähistöllä ja yritimme saada kannettua häntä nopeasti ulos, kun lähin väljä paikka oli siellä. Mitä tekevät ihmiset? Kukaan ei suostu väistämään, kun oma napa on se maailman tärkein.
Silmät siis auki, lapsoset, kun jollakulla on hätä.
Aaah, tämä teksti tuo niin elävästi mieleen omat keikkakokemukset... ;) Mutjoo o, todellakin keikkailu on viime aikoina muuttunut aika vaaralliseksi touhuksi! Olen aika kanaemo ja aina keikkatilanteessa huolissani ympärillä olevista, myvin keikalla "pelastin" yhden pojan ja kaksi tyttöä kun heihin iski nestevajauspommi. :( itse 155 senttisenä en saa armoa yhtään sen enempää kuin muutkaan ja suurin huolenaiheeni onkin kuinka saan happea yleisön joukosta (puhumattakaan minua lyhyemmistä....)
Nämä raitasukkaheebot on usein melko nuoria ja pienikokoisia, ja välillä miettii miten kummassa yksikään ei ole vielä rusentunut isompiensa joukkoon, onneksi näin ei ole vielä käynyt.
Naurettavin keikkakokemukseni on ehdottomasti gazen rukin vesipullo ruiskutus suoraan naamaani, olin aika edessä, kädet ympärilläni hapuilivat naamani holy waterin päälle ja meinasin näin ollen tukehtua. :) eeeh, thänks guys....
roudarille kiljuminen on jotain niin: :"DDD . seriously. miesparat, aina niin hämmentyneinä seisovat ja ovat aika nopeasti veke lavalta.
poikien keikkakäyttäytyminen on ollut mielestäni aika siivoa, kerrankin oli 180cm dude takanani ja pelkäsin koko ajan et ääää eihän se vaan ala rynnii päälle kuolen yhyy. mut eihän se ees tunkenu, loistavaa keikkakäyttäytymistä, ansaitsee kisunkorvien noston! 8D
ja erään toisen kerran pari 12wee typykkää löi minua ja kaveriani turpaan, siirtyi eteemme ja mossatessa osuin toista vahingossa päähän ja tämä irvisti minulle sanoen "***** narttu miten sä viitit olla tommonen *sensur* peppu" eli sen takia kun kuulun vanhempaan keikkakansaan, minut saa lyödä mustelmille ja anteeksi pyyntöäni ei hyväksytä? no, nyt ainakin tiedän jutun juonen. B)
Lisää tällaisiä tekstejä, matias!
"2. Fanitytöt. Roudarille kiljujat, eturivistä verisesti taistelevat, etuilevat ja ylimieliset pikkunaiset (Ja kyllä, olen äärimmäisen seksistinen tässä tapauksessa. Cry mich eine river, truth is the truth.)"
Njah, fanityttöjä on ehkä enemmän, mutta ei fanaattisissa fanipojissakaan juuri kehumista ole. Yhellä keikalla laulajan juomapullo lensi suoraan siskoni syliin. Seurauksena se että kaikki kynnelle kykenevät kolmen metrin säteeltä syöksyivät sisko-paran kimppuun. 'Mitäs seisoi tiellä, huono tuuri, olis sitte väistäny' Itse ehdin juuri ja juuri kaapata siskon käsikynkkään, ja hetkessä oltiin jo molemmat rähmällään lattialla. No ei ihan rähmällään, mutta kyyryssä lattialla. Sieltä sitte koitin huutaa että älkää tunkeko jumalauta ku mun sisko on maassa. Ihmiset väisti ja anto meiän nousta ylös rauhassa. Ku oltiin päästy ylös ja käännyttiin takas lavalle päin, pullo siis oli siskollani eikä kukaan koittanu ottaa sitä pois, takaa syöksy joku ernupoika ja alko väkisin riuhtoo pulloo käsistä. Seurauksena rikkinäinen ja piloille vääntynyt pullo sekä märät vaatteet mulle ja siskolle. Luovuttiin sitte siitä pullosta suosiolla. Pitäköön jos kokee palan vääntynyttä muovia enää sen arvoseks. (Me oltais vaan haluttu juoda siitä :'3)
Ja tulipa pitkä vuodatus. Pointtina siis se, ettei kirkumisessa ja fanittamisessa ole mitään vikaa, jos se pysyy kohtuullisissa rajoissa.
Iteki huudan keikoilla, pompin, moshaan ja laulan mukana. Roudareille kiljuminen menee jo vähän yli, mutta se on kai hyvä tapa availla äänihuulia keikkaa varten.
Tönimistä sen sijaan en voi sietää. Totta kai sitä syntyy väkisinkin kun tajuton lauma ihmisiä ängetään pieneen tilaan hyppimään ja moshaamaan. Mutta sitä en tajua, että Miyavin keikalla sain kyynerpään kurkkuuni ja kysyin voisiko henkilö ystävällisesti siirtää kättään sillä kuristun enkä itse pysty väistämään koska selästä työntää kasa fanaattisia pikkuernuja, tyyppi vaan paino kovempaa. Sitte koitin nostaa sitä kättä mutta se pisti vaan kovempaa vastaan. Koitin sanoo etten mä sun paikkaa vie mutta ei. Tässä vaiheessa myönnän läpsineeni ja tökkineeni sitä kättä aika ikävästi enne ku tajusi siirtyä. Ei näin ihmiset, ei näin (=_=;)
:D Hyvä hyvä hyvä! Yhdestä asiasta olisit vielä voinu mainita - karjuminen ja kiljuminen. Hyvä että porukasta lähtee ääntä ja ankeaa se ilman oliskin, mutta muutaman kerran on tullut vastaan sellaista, että varsinaisen solistin laulusta ei tahdo kuulua mitään (eikä tämä ongelma ratkennut paikan vaihdolla). Okei, milloin huuto on liikaa? En tiedä sitä itekään, mutta sellasen älyttömän mökän voi jättää sinne biisin loppuun suosion osoitukseksi? Puhumattakaan siitä, että välispiikkien aikana kiljutaan kurkku suorana, se on jo epäkunnioittavaa artistia kohtaan. Joo, ehkä olen joidenkin mielestä tylsä tai jotain, mutta...
Toisten huomioiminen keikalla olisi myös suotavaa. Tietysti jos itse on eturivin valinnut, sen kestäköön, mutta miksi siinä pitäisi kestää satojen ihmisten aiheuttama paine? Ei sieltä takaa tunkeminen auta pääsemään lähemmäs (siinä pitää käyttää jotain muuta taktiikkaa). Kerrankin olin Tavastialla katsomassa eräänkin TEINIbändin loppuunmyytyä k18-keikkaa ja kukaan ei ole tunkenut, kukaan ei ole ollut ihan toisen niskassa kiinni, eturivissä pystyi hengittää - puhumattakaan muusta käytöksestä. Mikä siinä sit on että lapset ei osaa? ...Jos on tarpeeksi "iso" päästääkseen keikalle, voisi olla myös tarpeeksi iso ja käyttäytyä sen mukaan.
Jos näkee jonkun keikalla pää kainalossa, niin eihän sitä voi sivuttaa, mutta siinäkin tapauksessa ilmoittaisin siitä jollekin työntekijälle. Olen ehkä itsekäs, en tiiä, mutta kun menen keikalle, menen bändin takia - en hoivaamaan ketään, joka useimmissa tapauksissa olisi voinut olla etukäteen viisas ja estää sen huonon olotilan.
Kyllä, on mahtavaa, että olet ottanut asiaksesi kertoa asioista niinkuin ne ovat. Ehkä näiden (ja tulevien) oppituntien jälkeen jokunen J-Ernu ottaisi opikseen, ja rauhoittuisi edes vähän. Kyllähän noilla keikoilla itsekin on tullut käytyä, ja täytyy onnekseni kertoa, että olen yleensä noita ihmisiä jotka kysyvät onko toinen okei :> Ja on kyllä minultakin kysytty.
täytynee kiittää tästä tekstistä. Hyvää ja viihdyttäväähän tuo oli! Jatka samaan malliin ;>
Minä haluan kiittää tästä tekstistä, se oli aika silmät aukaisevaa.
Kuulun itse varmasti ikäni puolesta tähän "pikkuernu-neiti"-ryhmään, sillä ikää on mittarissa kohta 13 vuotta. En silti itse lukisi itseäni tähän ylifanaattiseen ja agressiiviseen apinarotuun, sillä muistan käytöstavat keikoilla. An Cafessa olin keikan alussa kolmannessa rivissä ja näin turva-aidan edessäni, en vain saanut siitä otetta kun eturivissä ei ollut tilaa edes tälläisellä pienelle fanille. Niinpä tyydyin paikkaani, eikä mielessäni käynyt kertaakaan, että olisin herran jumala alkanut rynniä eteen - pitää kunnioittaa muita eikä viedä heidän kauan pitämiään paikkoja. Ja kuinkas kävikään, keikan lopussa löysin itseni mikseripöydän edestä, kun kaikki ah, niin ihanat rynnijät olivat runnoneet minut kauas pois. Jos yritin pitää puoliani ja koettaa jäädä paikalleni tai jos joku takanani rynni minua, eräs tyttö vieressäni tiuskaisi "älä rynni!!"
Joten ihan näin loppuun kehottaisin jokaista pohtimaan vielä kerran, päättäkö runnoa tiensä puolivälistä salin eturiviin, sillä kun yhden dominonappulan kaataa, kaatuu parhaimmillaan sata muutakin. :)
Kun menin ensimmäiselle keikalle, isoveljeni sanoi minulle:"jos et usko että kestät painetta ja ihmisten tuhinaa niskassasi, pysyttele takana."
Veli oli oikeassa,koska olen huomannut että taaempana on sekä tilaa että hyvä näkyvyys.Mutta okei,kyllähän jokapaikassa on joku pitkä edessä,tai joku joka tönii, mutta huomattavan vähän niitä on takana tai rappusissa.Kyllä keikalla näkee artistinsa,ellei nyt lukitse itseään vessaan...
Jollakin keikalla yleisölle jaettiin mukeja joissa oli vettä. Olin ystävättäreni kanssa jossain siellä keskellä pahinta tungosta, ja yhtäkkiä ystäväni kaatui päälleni.Vesimukit meni ohi eikä kukaan huomannut meitä.Minulta paloi pinna koska en saanut yhtäkään mukia kaverilleni kun oli tarpeeksi vaikeaa pidätellä häntä pystyssä,joten tein pienen kohtauksen:"Vitt* tänne se saat*nan muki tää ihminen ei hengitä v*ttu AUTTAKAA SE KUOLEE!" Vasta sen kohtauksen jälkeen jostain ilmestyi käsi jossa oli mukillinen vettä.
Jep, suomalaisten keikkakäyttäytymisessä olisi vielä niin paljon toivomisen varaa. Itse olen tullut siihen tulokseen, että jätän "turhat keikat2 väliin ja menen vain niille keikoille mihin välttämättä haluan. Ja Tavastian ylhäälläkin on loistavia paikkoja, ilmanvaihto toimii ja itsellä on tilaa, mikä parasta! Miyavissa katselin kauhulla alas, kun ihmiset tunkivat ja tunkiva eteenpäin.. Eipä olisi minusta siihen. Ehkä menenkin Japaniin keikalle, siellä sentään osataan käyttäytyä ja kunnioittaa kanssaihmistä.
Jep, suomalaisten keikkakäyttäytymisessä olisi vielä niin paljon toivomisen varaa. Itse olen tullut siihen tulokseen, että jätän "turhat keikat2 väliin ja menen vain niille keikoille mihin välttämättä haluan. Ja Tavastian ylhäälläkin on loistavia paikkoja, ilmanvaihto toimii ja itsellä on tilaa, mikä parasta! Miyavissa katselin kauhulla alas, kun ihmiset tunkivat ja tunkiva eteenpäin.. Eipä olisi minusta siihen. Ehkä menenkin Japaniin keikalle, siellä sentään osataan käyttäytyä ja kunnioittaa kanssaihmistä.
Hei, tämähän oli hyvää tekstiä! Pidän tavastasi kirjoittaa, ripaus huumoria ja ovela kuvailu pitävät mielenkiinnon loppuun asti. Keep rockin'!
Niin siis, itse tekstiin kommentoiden, olen samaa mieltä tuon Tavastian(tai vaihtoehtoisesti nyt jonkin muun mestan) sisällä tapahtuvasta riehumisesta ja oman navan ajattelusta. Itse olen lyhytkasvuisuuteni (143 cm enkä edes kasva, jes...) takia joutunut näiden törppöjen sortamaksi ja sen takia oma keikkailu onkin jäänyt vähälle. Tosi jees katsella itseään kahta päätä pidemmän ihmisen selkää koko keikan ajan. Ankkarockissakin oli muuan rastatukkainen goottinauta, joka oli valehtelematta kaksimetrinen jo omalla vartalonpituudellaan ja yhdistäneenä siihen vielä 12 sentin platformit. Ei voinut väistää vaikka nätisti pyysin, kun olisi joutunut 30 cm kauemmas muusikosta. Silloin ehkä ajattelin ensimmäistä kertaa murhaavani jonkun.
No mutta vinevine sikseen, toivon todellakin että tämä teksti sai näitä mainittuja taulapäitä heräämään. Seuraavaa kirjoitustasi odotellen... ~
Nää sun tekstit on ihan totta O.O ja niitä on tosi hauska lukea :D Oot mun idoli >3< saanko nimmarin?
ei luoja ei mitään järkee miten paljo nauroin tälle :''DD tään on NIIN totta! ihmiset tyyliin tappaa toisensa siellä : D muistan miyavin keikasta kun minua katsottiin oudosti koska oikeasti tanssin siellä. oli omat bileet. minä en osaa edes yhdyssanoja tai mitään muutakaan sellasta mutta ihan pakko oli sanoa että nämä tekstit on tosi kivoja :) ainiin ja minä yleensä harrastan sitä "ootko kunnossa" käytöstä kun eräälläkin keikalla vein selvästi huonovointisen tytön sinne taakse juomaan vettä : ) uskokaa pois vaan siitä tulee paljon paljon parempi mieli kun toisten hakkaamisesta : )
Myönnettäköön että ensin vähän pelästyin kun näin sinun olevan kirjoittaja, mutta hieno teksti! Olen täysin samaa mieltä lähes kaikesta :---)
Lähetä kommentti